HARTOLAN SEURAKUNTA

Kirkko keskellä kylää

 

 Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: P:\Nettisivut\images\kua.jpg

 

 

Etusivu

 

Ajankohtaista

 

Toiminta

 

Historia

 

Toimitilat

 

Hallinto

 

Yhteystiedot

 

 

 

 

Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: P:\Nettisivut\images\image002.jpg

                                                                          Kuva: Markku Niemi

Hartolan kirkko

 

Tervetuloa Hartolan seurakunnan kotisivuille!

 

 

Hartolan seurakunta toivottaa

kaikille seurakuntalaisille ja yhteistyökumppaneille

Hyvää Joulua ja Siunattua Uutta Vuotta 2015.

 

Joulutervehdyksiin varatut rahat olemme lahjoittaneet Kirkon Ulkomaanavun adventtikeräykseen.

 

 

 

 

Olemme itähämäläinen seurakunta, jossa tavoitteena on pitää kirkko paitsi keskellä kylää myös keskellä elämää. Tässä tarkoituksessa haluamme toimia niin, että mahdollisimman moni ihminen voisi kokea seurakunnan itselleen läheiseksi. Sillä tavoin sanoma armahtavasta Jumalasta ja kristillinen lähimmäisenrakkaus voisi toteutua parhaiten Hartolassa.

 

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi haluamme toimia yhteistyössä niin toisten seurakuntien, kunnan kuin eri järjestöjenkin kanssa. Seurakunta, joka elää ja näkyy myös kirkon ja seurakuntatalon ulkopuolella, on elävä seurakunta.

 

Näille sivuille olemme keränneet joitakin tärkeitä asioita seurakunnastamme, mutta jos et löydä etsimääsi tietoa, ota rohkeasti yhteyttä seurakuntamme työntekijöihin.

 

Jeremias Sankari, kirkkoherra

 

Kirkkoherran nettipäiväkirja

 

Teidät on kutsuttu vapauteen (saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2014)

Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet … rakastakaa ja palvelkaa toisianne. (Gal 5:13)

Vapaa suomalainen talonpoika – vapauden perikuva. Sillä tarkoitetaan monenlaisia asioita. On haluttu erottua niistä Euroopan maista, joissa kartanon omistajat omistivat myös alustalaisensa. Lähimpinä meitä Venäjä ja Viro. Vaikka täällä Hartolassa kartanoiden myötä suuri osa asukkaista oli muita kuin vapaita talonpoikia, niin maataviljelevät talonpojat olivat menneinä vuosisatoina samalla tavalla vapaita kruunun alamaisia.

Vapauden ajatuksella on pitkät perinteet. Vapaita olivat ne talonpojat jotka vuosisatoja sitten levittäytyivät Jääsjärven tai Tainiovirran rantamille tai viljaville mäenrinteille eri puolille Hartolaa. Vapautta tosin rajoittivat kuningas ja kirkko – ja katovuodet. Veroja piti maksaa ja kirkon määräyksiä noudattaa.

Vapaita olivat myös ne torppien ja mäkitupien tytöt ja pojat, jotka 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muuttivat työn perässä Kuusaankoskelle, Kotkaan, Helsinkiin. Kukaan ei voinut estää heitä etsimästä onneaan sieltä, missä he luulivat sen löytyvän. Tosin keisari vaati omat veronsa, kirkko ja pitäjä omansa. Ja pitkinä työpäivinä ei ollut muuta vapautta kuin tehdä työtä.

Vapaita ovat myös ne euronuoret jotka voivat matkustaa ilman rajoituksia Espanjaan tai Italiaan, Thaimaahan. Passi mukana maailma on avoinna. Kuitenkin verot on maksettava ja lakeja noudatettava. Ja rahaa matkustaminen vaatii. Vapaudella on rajansa.

Vuosisatojen takaiset talonpojat, sata vuotta sitten liikkeelle lähteneet tyttäret ja pojat sekä 2000-luvun nuoret ovat monella tavalla vapaita. Tavallisen ihmisen vapauteen ei ole paljon vaikuttanut se, onko hallitsija ollut Ruotsin kuningas, Venäjän keisari vai Suomen presidentti. Onko Suomi ollut Euroopan Unionin ulkopuolella vai jäsen. Ihmisen vapaus on enemmän riippuvainen siitä, kuinka paljon on hyväksytty toisinajattelua. Suurimman aikaa tunnettua historiaamme se ei ole kansan suurelle enemmistölle ollut ongelma.

Tavallinen suomalainen ihminen on ollut arjessaan yhtä lailla vapaa olipa Suomi itsenäinen tai ei. Veroja on pitänyt maksaa kuninkaalle, keisarille ja presidentille. Maata on pitänyt puolustaa kuninkaan, keisarin ja presidentin puolesta. Mitä on itsenäisyys vuonna 2014? Mitä on vapaus Suomen itsenäisyyspäivänä?

Tämän sunnuntain evankeliumissa Jeesus haluaa vapauttaa ihmiset: Totuus tekee teistä vapaita. (Joh 8:32) Jeesuksella oli toimintaohjelma ihmisten vapauttamiseksi. Tätä toimintaohjelmaansa hän toteutti Isänsä tahdon mukaisesti täällä maan päällä. Siinä oli keskeistä totuuden tunnustaminen. Hän vapautti ne, jotka tunnustivat totuuden. Tulevan maailman kansalaisina ihmiset olivat ja ovat yhdenvertaisia ja vapaita. Tasa-arvoisia rodusta, kansalaisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta ja seksuaalisesta suuntautumisesta uuriippumatta. Kristus vapautti ihmisen Jumalan edessä.

Kristuksen jälkeenkin vapaus on varsin suhteellista. Kaikesta ihminen ei ole vapaa. Martti Luther kiivaili pitkän tovin, välillä kiivastikin, siitä, onko ihmisellä vapaa tahto tehdä hyvää. Onko meille oikeasti mahdollisuus valita vain hyvän tekeminen. Ensi kuulemalta ei tunnu mahdottomalta ajatus, että olemme vapaita tekemään hyviä asioita. Kun on suuri tahdon lujuus, se saa aikaan karkkilakon, säännöllisen harjoittelun, kilvoittelun paastota. Kun on hyväsydäminen, ajattelee aina toisia ja toimii muiden ihmisten parhaaksi. Kuitenkaan suurikaan tahdon lujuus tai parhainkaan hyväsydämisyys ei estä sopivassa tilanteessa katsomaan vähän omaa etua. Synti on jatkuvasti nurkan takana odottamassa omaa vuoroaan.

Siksi Lutherin vastaus oli sama kuin Jeesuksen juutalaisille: syntiinlangennut ihmiskunta on menettänyt vapautensa. Me kaikki olemme aatameja ja eevoja, jotka söivät kielletyn hedelmän ja menettivät vapaan tahdon. Me olemme synnin orjia.

Siksi Jeesus sanoi juutalaisia synnin orjiksi ja siksi me olemme synnin orjia. Vapaa suomalainen onkin orja. Meidät on orjuutettu niin pitkän aikaa ja niin hyvin, että alamme kuvitella olevamme vapaita. Emme osaa ajatella elämää ilman orjuutta. Pienet valkoiset valheet tulevat sujuvasti, monesti mustaakin mustemmat. Ne kuuluvat ihmisen elämään. Niiden kanssa on totuttu elämään. Kymmenen käskyä ovat hyvät elämänohjeet, mutta jatkuvasti niitä kuitenkin rikotaan.

Jeesus asettui hyväntahtoisia ihmisiä vastaan. Hän osoitti, että hyvä tahto ei riitä. Jokainen itsensä vapaaksi luuleva onkin oman pahan tahtonsa vanki. Siksi Jeesuksen puhe sai aikaan ensin ennakkoluuloja, myöhemmin raivoa. Sivistyneet suomalaiset osaavat usein peittää raivonsa, mutta on turha yrittää pitää itseään parempana kuin muut ihmiset. Samanlaisia juutalaisia mekin olemme. Jeesuksen tarkoittama vapaus on toisenlaista. Hänen totuutensa vapauttaa ihmisen sitä varten, että hän vapautuisi toisten rakastamiseen ja uuden lain noudattamiseen. Sen perusta on rakkaus. Paavali kirjoittaa Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. ... rakastakaa ja palvelkaa toisianne. (Gal 5:13)

Ihmisellä on vapautensa, maalla omansa. Vaikka tavallista arkea on eletty vuosisata vuosisadan jälkeen vapaana tai vähemmän vapaana, niin itsenäisyydellä on merkitystä. Israelilaiset sanoivat olevansa Abrahamin lapsia. Siihen kiteytyi heidän itsenäisyytensä. Sen avulla heidän kansansa on säilynyt vuosituhansia läpi vaikkeitten aikojen. Vieraat valloittajat tai hajoaminen ympäri maailmaa ei ole hävittänyt juutalaisuutta. Sillä on ollut perusta, johon nojata. Se ei kuitenkaan riitä elämän peruskysymysten ääressä. Silloin kysytään muuta kuin kansalaistuntoa. Jeesus joutui torumaan heitä.

Suomalaisuuskin on muuta kuin vapautta elää jokapäiväistä elämää. Suomalaisuus on tunnetta, yhteyttä, kiitollisuutta, vapauden kaipuuta. Se on sinivalkoinen risti ja Maamme-laulu. Tänään se on 75 vuoden takaisten talvisodan tapahtumien muistamista. Suomalaisuus on tahtoa. Kaikkea tätä liittyy itsenäisyyteen. Mutta itsenäisyys tai arkinen vapaus ei riitä. Ulkonainen vapaus ei ole kaikki. Sillä teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. … rakastakaa ja palvelkaa toisianne. (Gal 5:13) Sivun alkuun

 

Halliste, avioliitto ja kirkosta eroaminen (perjantai 5.12.2014)

 

Viimeisen viikon aikana minun mielessä ovat olleet yllämainitut kolme asiaa. Viikonloppuna oli perinteinen virolaisen Hallisten seurakunnan suomalaisten ystävyysseurakuntien adventtimatka Hallisteen. Matkaan kuuluu aina paikallisen seurakunnan joulutervehdysten vieminen. Me suomalaiset ystävyysseurakunnat olemme tukeneet tällä tavoin pientä noin 50 maksavan jäsenen seurakuntaa. Kahden kirkkokolehdin tuotto Hallisteen oli yli 800 euroa.

Viedessämme lahjoja perille saimme jälleen kokea monenlaisia perheitä ja tilanteita. Lahjoja veimme niin perinteisiin hirsisiin taloihin kuin neuvostoaikaisten kerrostalojen asuntoihin. Joka kodissa vastaanotto oli yhtä sydämellinen. Saimmepa eräässä kodissa kuunnella perhekonserttia. Niin perheet kuin seurakunnat lämpimästi kiittivät meidän suomalaisten ystävien auttavaisuudesta.

Minulle tämä matka oli merkityksellinen. Ensimmäistä kertaa rohkenin pitää tervehdyssanat niin isäntäperheille ja koulun edustajille kuin sitten sunnuntain messussa seurakunnalle viron kielellä. Kuluneet vuodet viron opiskelua eivät ole menneet hukkaan.

Menomatkalla kuulimme, että kansalaisaloite sukupuolineutraalista avioliittolaista oli hyväksytty eduskunnassa. Tiedän omasta lähipiiristä, miten monenlaisin tuntein ja kommentein äänestystulos otettiin vastaan. Kun kirkolliskokouksessa käsiteltiin rekisteröidyn parisuhteen siunaamista, toivoin että se olisi hyväksytty. Se olisi osoittanut kirkon hyväksyvän jokaisen ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Perjantain äänestykseen liittyen kuitenkin näin ja näen, että avioliiton tulisi tarkoittaa miehen ja naisen välistä liittoa.

Surullinen olen ollut siitä keskustelusta, joka molemmilla osapuolilla on ollut välillä repivää. Mielelläni yhdyn hiippakuntamme piispan Seppo Häkkisen toivomukseen, jonka hän toi esiin tänään Itä-Hämeessä. Nyt pitäisi muistaa Paavalin kehotus: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room 12:10)

Hallistessa kuulin sitten valtavasta kirkosta eroamisen aallosta. Pettymystään on purkanut eroamalla kirkosta viimeisen viikon aikana lähes 20 000 ihmistä. Samana aikana myös Hartolassa on eronnut seurakunnastamme kymmenen jäsentä.

Me emme tiedä, mitä minkäkin eroamisen takana on. Jokaisella on omat syynsä. Pettymystä on varmaan kirkon työntekijöiden kantoihin. Joillekin ne ovat liian suvaitsevaisia, toisille liian suvaitsemattomia. Me jokainen työntekijä teemme työtämme omalla persoonallamme ja Kristukseen uskoen.

Iloitsen jokaisesta seurakuntamme jäsenestä ja jokaisesta eri tavoin seurakunnan yhteydessä elävästä. Joulunaika muistuttaa, että Jumala rakastaa jokaista luotuaan, jokaista ihmistä. Sivun alkuun

 

Vaalit on käyty! (sunnuntai 9.11.2014)

 

Hartolan seurakunnan kirkkovaltuuston vaaleissa äänestysprosentti oli 24,9. Äänestysprosentti nousi edellisistä vaaleista 2,2 prosenttiyksikköä.

 

Kirkkovaltuustoon kaudeksi 2015 - 2018 valittiin

 

Siihola, Markku

Järvinen, Hilda

Joutsijärvi, Anne

Kuisma, Anne

Porvari, Jere

Tervo, Taisto

Laattala, Juha

Kääriäinen, Hanna

Valjakka, Sanna

Tanskanen, Matti

Virtanen, Maritta

Nieminen, Tapio

Kemppi, Hannu

Järvinen, Hannu

Hellqvist, Auli

 

Varajäsenet ovat

 

Vesala, Veli

Lehtosaari-Miller, Mari

Soppi, Sanna

Toivanen, Päivi

Mäkinen, Pertti

Johansson, Harry

Pentikäinen-Laine, Maija

Salakka, Aarne

Mäyrä, Tero

Palm, Ville-Matti

Pajunen, Tarja

Jylhä, Riitta

Peltonen, Reino

Lahti, Marjo

Salakka, Helena

 

Siunausta tehtävään! Sivun alkuun

 

Älä lannistu! Älä pelkää! (saarna sunnuntaina 2.11.2014)

Jumala antaa tehtävän, mutta myös rohkaisee siihen.

Meille jokaiselle on annettu tehtävä Jumalan lähettiläänä! Kastekäskyssä sanotaan: Menkää! Minä olen teidän kanssanne! Mooses sanoi Joosualle: Ole vahva ja rohkea. Herra kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi. Älä lannistu. Älä pelkää.

Kastetun ihmisen elämään kuuluu liikkeelle lähteminen ja liikkeelläoleminen. Meillä jokaisella on mahdollisuus ja samalla myös velvollisuus olla Jumalan käytettävissä omalla elämällämme. Meidän elämämme on tärkein tapa, miten Jumala voi toimia maan päällä ihmisten keskellä. Toinen tapa on Pyhän Hengen toiminta. Mutta me emme voi mennä sen taakse ja vältellä omaa tehtäväämme.

Aina on se ihminen, joka tarvitsee lähimmäistä rinnalleen. Aina on se ihminen, joka tarvitsee apua. Aina on se ihminen, jonka elämä kaipaa turvaa ja huolenpitoa. Jumalan syliä. Aina on se ihminen, jonka tarvitsee kuulla, että Jumala ja hänen valtakuntansa on lähellä. Aina on se ihminen, jonka puolesta voi rukoilla. Näistä koostuu Jumalan meille antama tehtävä.

Tällä tavalla sanottuna tehtävä tuntuu suurelta ja mahdottomalta. Siihen pystyvät vain kaikkein parhaimmat ihmiset. Kaikkein rohkeimmat ja vahvimmat. Joosuan kaltaiset erityisyksilöt. Tai Jeesuksen opetuslasten kaltaiset valitut. Entä kun ei ole vahva eikä rohkea, lannistuu ja pelkää. Sellaisia meistä useimmat on joskus ja jotkut usein. Onko silloin enää oikea kristitty?

Jeesuksen tapa ei ole kuitenkaan kerätä lähelleen ja lähettämikseen parhaita ja hyviä ja onnistuneita. Jeesuksen oma tie on esimerkki. Hän vaelsi kohti kuolemaa. Toisin kuin me helposti ajattelemme meidän tehtävämme ei ole kutsua voiton ja menestysten tielle. Ei ole kyse voitokkaista lähetysmenestyksistä, vaan hienovaraista ihmisten kutsumista ja rohkaisemista tielle, jolla riittävän usein luovutaan näkyvistä voitoista. Meidän tekomme voivat puhua enemmän kuin sanamme. Usein paljon enemmän kuin arvaammekaan.

Jeesuksen seurassa oleminen ei ole voittamista ja menestymistä, vaan ihan tavallista elämää. Välillä se sisältää epäonnistumisia, monesti heikkoutta ja pelkoa. Elämän kulkuun ei tule mitään varmuutta ja voittoja toisin kuin erilaisissa oppaissa, miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa tai miten minusta tulee oman elämäni sankari. Sellaista ei Jeesus lupaa seuraajilleen.

Jeesus ei lähettänyt eikä lähetä ketään voittamaan. Meidän lähettilään tehtävääkään ei arvioida saadun ulkoisen menestyksen perusteella. Jeesuksen kanssa kulkeminen ei ole yksilölaji vaan joukkuelaji. Jeesus lähetti oppilaansa pareittain ettei kukaan ylpistyisi tai kiinnittyisi omiin lempiasioihin. Uskossa ei kilpailla toisten kanssa. Ei voiteta toisia eikä hävitä toisille. Siinä kuljetaan samaan suuntaan ja ollaan valmiita rohkaisemaan toista Mooseksen sanoilla Joosualle: Älä lannistu. Älä pelkää. Ollaan valmiita rukoilemaan toisen puolesta.

Jeesus ei tahdo nöyryyttää tai pakottaa meitä. Pakko ei kuulu Jeesuksen sanavarastoon. Mutta voidakseen tuoda esiin elämällään ja sanoillaan Jeesusta eikä itseään, ihminen tarvii nöyryyttä. Nöyryyttä luopua omasta erinomaisuudestaan ja oikeassa olemisestaan. Evankeliumit ovat riittävän täynnä miehiä, jotka tiesivät olevansa oikeassa. Heidän kanssaan Jeesus joutui ristiriitaan.

Kukaan ei voi puhua Jumalan suulla eikä kukaan voi tuntea täydellisesti Jumalan tahtoa. Meidän kasteessa ja kastettuina lähetettyjen ongelma tai ilo on toisaalta puhua rohkeasti Jumalasta. Mitä Jumala voi ja tahtoo tehdä meille ihmisille. Toisaalta kuitenkin tietää, että emme voi koskaan kertoa täydellisesti Jumalan tahtoa. Ei ole sellaisia sanoja, jotka kokonaan voisivat välittää sen, mitä Jumala puhuu ja tahtoo.

Siksi kaikessa mitä teemme ja sanomme on oltava meille itsellemme muistutus: me emme voi olla varmoja, että olemme ymmärtäneet oikein. Puhuessamme Jumalan nimissä meidän tehtävä ei ole tuoda ihmisille omaa oppiamme ja omia ideoitamme. Me olemme Jeesuksen tien raivaajia. Meidän on raivattava tietä Jeesuksen tulemiselle, vaikka emme voi olla varmoja mitä kaikkea usko merkitsee 2010-luvulla tai miten Jeesus on keskellämme ja tulee keskellemme.

Kenelläkään meistä ei voi olla varmuutta, että olen ymmärtänyt täysin oikein Raamatun – tai mitä Jeesus tahtoo sanoa tämän sunnuntain evankeliumissa. Siksi opetuslapsijoukossa ei ole sijaa sellaisilla kirkollisilla traditioilla, tavoilla tai tulkinnoilla, jotka tekevät mahdottomaksi yhteyden toisten kristittyjen kanssa. Jokaisen puolesta voi rukoilla, jokaista voi rohkaista ja jokaista voi auttaa.

Jumalan kirkkaus vahvistakoon meitä olemaan aina kestäviä ja kärsivällisiä. Herra kulkee meidän edellämme. Hän on meidän kanssamme. Sivun alkuun

 

Yhteinen kirkkoherra kirkossa kuulutettu (sunnuntai 26.10.2014)

 

Hartolan ja Sysmän seurakunnat saavat yhteisen kirkkoherran. Seurakuntien kirkkovaltuustojen päätökset ovat saaneet lainvoiman.

 

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli on lakkauttanut Hartolan ja Sysmän seurakuntien kirkkoherrojen virat. Tilalle on perustettu yhteinen kirkkoherran virka 1.2.2015 alkaen.

 

Tuomiokapituli on siirtänyt Jeremias Sankarin yhteisen kirkkoherran virkaan 1.2.2015 alkaen. Piispa Seppo Häkkinen asettaa hänet virkaan Sysmän kirkossa sunnuntaina 8.2.2015.

 

Vaikka seurakunnilla on jatkossa yhteinen kirkkoherra, seurakunnat säilyvät itsenäisinä. Seurakuntia ei siis yhdistetä. Molemmat seurakunnat päättävät täysin itsenäisesti omista asioistaan. Jatkossakin kumpikin seurakunta toimii oman perinteensä mukaisesti.

 

Jeremias Sankari on hahmotellut omaksi visiokseen yhteisenä kirkkoherrana: Kaksi seurakuntaa – kahdenlaiset vahvuudet – yksi kirkkoherra. Tarkoituksena ei ole tehdä seurakunnista samanlaisia. Sysmässä jatkuu sysmäläinen seurakuntaperinne ja Hartolassa hartolalainen.

 

Valmisteluaikaa yhteiseen kirkkoherraan siirtymiseen on kolme kuukautta. Tänä aikana kummassakin seurakunnassa pitää ratkaista, miten työtehtävät tehdään pienemmällä työntekijämäärällä. Se tarkoittaa, että jotkin käytännöt seurakunnissa muuttuvat. Kaikkea ei voi tehdä niin kuin aikaisemmin.

 

Seurakuntien johtavat luottamushenkilöt ja viranhaltijat kokoontuivat tarkastelemaan valmisteluja. Periaatteellisella tasolla seurakunnilla on valmiutta lisätä yhteistyötä. Kuitenkin edetään pienin askelin.

 

Tässä vaiheessa on päätetty vain yhteisestä kirkkoherrasta ja aloitettu keskustelut yhteisestä talouspäälliköstä. Mitään ovia yhteistyön osalta ei ole syytä sulkea, mutta ei myöskään kiirehditä yhteistyön kanssa. Sivun alkuun

 

Myö ja Työ Mikkelissä (perjantai 26.9.2014)

Ihmismieli on kummallinen. Hartolalaisena Myö on me ja Työ on te. Niinpä Mikkelissä pidettyjen hiippakuntapäivien otsikon olen aina tulkinnut tarkoittavan meitä ja teitä. Vasta kun olimme koko työporukalla hiippakuntapäivillä, minulle välähti että Työ tarkoittaakin työtä.

Työstä olimme puhumassa. Päivien aikana pohdimme mikä meitä yhdistää ja mikä erottaa. Eri näkökulmista pohdimme näitä kahta kysymystä. Tai pääasiassa pohdimme mikä meitä yhdistää. Erottavia tekijöitä löydämme pohtimattakin.

Aivan erityisesti esillä oli erilaiset uskonnolliset taustat ja herätysliikkeet. Kahdeksan rohkeaa miestä ja naista kertoi omasta taustastaan. Saimme kuulla niin siitä, miten seurakunta riittää ja jokin herätysliike tai muu tarkoittaa jotakin pois. Yhtälailla kuulimme, miten oman herätysliikkeen löytyminen oli kuin oman kodin löytämistä. Jollekin se oli lestadiolainen herätysliike, toiselle karismaattisuus ja ylistyslaulut. Yhdelle körttiläisyys virsineen ilman säestystä, toiselle hiljaisuuden liike, retriitit ja rukouslaulut, jollekin kansanlähetys. Kaikki he ja me olemme samalla tavalla kastettuja kristittyjä.

Pohojalaanen Heli Karhumäki rohkaisi meitä kohtaamaan niin eri tavalla uskovia ihmisiä kuin puhumaan rohkeasti omasta uskostamme. Jeesus on se, mistä meidät kristityt ja erityisesti seurakuntien työntekijät, on kutsuttu puhumaan.

Erityinen sydämenaihe hänelle oli hyvän puhuminen. Jeesuksen sanat viimeisessä rukouksessaan ...että he olisivat yhtä kutsuvat puhumaan toisistamme hyvää, ei pahaa.

Piispamme ovat julkaisseet Kutsu yhteyteen –teesit. Niiden mukaan (1) kirkko kulkee kohti yhteyttä, (2) yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen, (3) yhteys edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja tahtoa dialogiin, (4) yhteys sulkee sisäänsä jokaisen seurakuntalaisen, (5) yhteys liittää meidät maailmanlaajaan kristikuntaan ja (6) yhteys vahvistuu tekemällä yhdessä.

Näitä ajatellen, märehtien ja toivon mukaan muistaen kuljemme tätä syksyä. Sivun alkuun

 

Yksi lista seurakuntavaaleissa (tiistai 16.9.2014)

 

Hartolan seurakunnassa jätettiin yksi ehdokaslista seurakuntavaaleihin. Hartolan seurakuntalaiset -listalla on maksimimäärä eli 30 ehdokasta. Seurakuntavaaleissa Hartolan kirkkovaltuustoon valitaan 15 jäsentä. Edellisissä vaaleissa vuonna 2010 oli 40 ehdokasta kolmella eri listalla. Tuolloin äänestysprosentti oli 22,7.

 

Kaikkiaan kuusi entistä valtuutettua luopui. Joukossa myös kirkkovaltuuston puheenjohtaja Vesa Järvinen. Ehdokkaista on nuoria alle 30-vuotiaita neljä.

 

Ehdokkaat ovat Auli Hellqvist, Harry Johansson, Anne Joutsijärvi, Riitta Jylhä, Hannu Järvinen, Hilda Järvinen, Hannu Kemppi (entinen valtuutettu), Anne Kuisma (e), Hanna Kääriäinen (e), Juha Laattala (e), Marjo Lahti, Mari Lehtosaari-Miller, Pertti Mäkinen, Tero Mäyrä, Tapio Nieminen, Tarja Pajunen, Ville-Matti Palm, Reino Peltonen, Maija Pentikäinen-Laine, Jere Porvari (e), Aarne Salakka, Paula Salakka, Markku Siihola (e), Sanna Soppi, Matti Tanskanen (e), Taisto Tervo, Päivi Toivanen (e), Sanna Valjakka, Veli Vesala ja Maritta Virtanen (e). Sivun alkuun

 

Iso mittakaava ja pienet yksityiskohdat (saarna itsenäisen Hartolan seurakunnan 230-vuotisjuhlamessussa 31.8.2014)

Sysmän seurakunnan edustajat lausuvat pitäjänkokouksessaan epäilyjä hankkeestamme. He sanovat ettei sielunhoito ja seurakunnan opetus hoidu yhtään paremmin oman kirkkoherran määräämisellä Hartolaan kuin nyt kun Hartola ja Sysmä ovat yhdessä. Jokainen ymmärtää ilman vaikeuksia, että kirkkoherralla on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia näihin velvollisuuksiensa täyttämiseen, kun seurakunnan koko pienenee puoleen.

Menneiden vuosien kokemus todistaa, että omaa kirkkoherraa ei tahdota turhaan. Vuodesta 1757 alkaen Hartolan asukkaat eivät ole saaneet emäseurakunnasta mitään apua asukkaiden kristillisyyden kuulusteluun tai opettamiseen. Edesmennyt rovasti Heintzius on ainoastaan pitänyt muutamina vuosina katekismuskuulusteluja ja niitäkin vain Koskipään kylässä.

Kappalaisemme varapastori Samuel Heintzius on jo tullut vanhaksi. Näiden kahden syyn tähden meidän on pitänyt ottaa ja palkata pitäjänapulainen lasten opettamista ja jumalanpalvelusten pitämistä varten. Tästä pitäjänapulaisesta voimme luopua, jos vain saamme oman kirkkoherran, joka itse valvoo ja huolehtii niin lasten opettamisesta kuin jumalanpalveluksista.”

 

Näin puhui Kalhon kartanon omistaja majuri Sigfrid Joachim Colliander Hartolan kirkossa pidetyssä pitäjänkokouksessa laadittaessa Hartolan kappeliseurakunnan lausuntoa kuninkaalliselle kamarikollegiolle ja majesteetille.

Hän ja muut halusivat olla kuin poika, joka lupaa isälleen lähteä puutarhaan töihin. 230 vuotta Kustavuksen ja Hartolan puutarhaa on hoidettu. Vuosi vuodelta tehtävät ovat lisääntyneet. Lasten opettamisesta, jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista lähdettiin liikkeelle. Mukaan ovat tulleet köyhäinhoito ja siitä sosiaalitoimi, terveydenhoito, päivähoito, ympäristöstä huolehtiminen. On perustettu kunta, jolle suurin osa tehtävistä on siirtynyt.

Joudumme siis sekä kuntana että seurakuntana kysymään itseltämme, miten olemme saamamme tehtävän hoitaneet. Tehtävän toteutumista voi arvioida monella tavalla. Jokainen kuulee kriittisiä kommentteja, kohtelu on ollut huonoa, lääkäriin ei pääse, ihminen on joutunut kärsimään, hautausmaa ei ole kunnossa. Mikäli korvat keskittyvät liikaa yksityiskohtien kuulemiseen, Hartolan voi nähdä toimineen lupauksen antaneen, mutta tekemättä jättäneen pojan mukana.

 

Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Suuressa mittakaavassa kukaan ei voi väittää etteikö niin Hartolassa kuin kaikkialla Suomessa isot asiat ole kunnossa. Siksi ei saa olla liian kriittinen tekemisen onnistumisessa. Kuitenkin juuri pienet yksityiskohdat ja niissä saatu palaute huolehtivat, että isokin mittakaava pysyy kunnossa.

Samaa ison mittakaavan ja pienten yksityiskohtien rinnakkainkatsomista me tarvitsemme joka paikassa. Kun alamme katsella liikaa yksityiskohtia, usko muuttuu helposti kysymykseksi oikeasta elämästä tai oikeasta tavasta uskoa. Sillä jokainen tekee elämässään väärin. Meistä tulee besserwissereitä, jotka tiedämme kuinka toisten ihmisten tulee elää ja uskoa.

Lasten opettamiseen ja jumalanpalveluksesta huolehtimiseen voimme ottaa oppia yksityiskohtien katselijoiden sijasta Martti Lutherilta. Hän laittoi äidin ja lapsen suhteen esimerkiksi. ”Opi luonnollisen äidin suhteesta lapseensa, mitä ystävällinen ja veljellinen rakkaus kärsii ja suvaitsee lähimmäisessään. Niin on Kristuskin tehnyt ja yhä tekee meille holhoten meitä saastaisia, vajavaisia, raihnaisia syntisiä, jotka emme edes näytä kristityiltä. Mutta huolimatta meidän raihnaisuudestamme Kristuksen rakkaus tekee meidät kristityiksi.”

 

Olennaista ei ole yksityiskohtiin jääminen, vaan suuren kuvan näkeminen. Tehtyjä lupauksia rikotaan, asioita jätetään tekemättä. Mutta yhtä lailla tehdään sekin, mitä ei ole luvattu. Suuri kuva on se, minkä Jumala näkee katsoessaan meitä maan päällä kulkevia ihmisiä Jeesuksen silmälasien lävitse. Ne silmälasit ovat ruusunpunaiset ja näyttävät ihmisten saaneen synnit anteeksi. Ja pääsevän porttojen ja publikaanien kanssa taivasten valtakuntaan. Siksi meitä ei saa hämätä pienet yksityiskohdat emmekä saa alkaa tuomita toisia ihmisiä.

Kunta- ja seurakuntarakennekeskustelujen keskellä tämän sunnuntain evankeliumi pitää sisällään tärkeän asian. Muutoksissa ei saa luvata liikoja. Jokainen muutos tarkoittaa joidenkin asioiden muuttumista joidenkin kohdalla huonommaksi. Mikään muutostilanne ei tarkoita asioiden pysymistä kenelläkään ennallaan. Paasikivimäinen tosiasioiden tunnustaminen tulee olla päättäjien johtoajatuksena. Oikein teki oman aikansa päättäjien fariseusten ja kansanvanhimpien mielestä se, joka ei luvannut mutta teki. Useimmissa päätöksissä on myös kielteiset vaikutukset. Ne pitää tunnustaa ja myöntää. Kirkkovaltuuston keskiviikkona tekemä päätös tarkoittaa, että moni hartolalainen voi kokea saavansa heikompaa palvelua ja seurakunnan toiminnan huonontuneen. Niinkin tulee tapahtumaan.

 

Seurakunnan toiminnan laatu ja määrä eivät kuitenkaan ole pelastuksen kysymys. Kirkko on pyhä paikka. Kotikirkko vielä pyhempi. Tässä vanhan kirkon muistokivessä ovat sanat Paikka jossa seisot on pyhä paikka. Paikan pyhyys tulee siitä että vuosisatojen ajan tällä paikalla on rukoiltu Jumalaa. Myös tällaisena nurmettuneena kivijalkana ja osin sortuneena kirkkomaan kiviaitana tämä paikka kantaa kristillisen uskon sanomaa. Se kertoo että meillä on juuret, meidän uskomme on isien ja äitien uskoa.

Lukemattomat ihmiset ovat tällä paikalla kantaneet Jumalalle elämän ilonsa ja kiitoksensa, mutta myös tuskansa ja hätänsä, murheensa ja menetyksensä. Täällä on kastettu, konfirmoitu, vihitty ja siunattu hautaan tuhansia ihmisiä. Tässä on julistettu Jumalan sanaa ja vietetty ehtoollista. Kaiken muutoksen keskelläkin Jumalan sanaa julistetaan ja ehtoollista vietetään. Kristinuskon armollinen viesti kuuluu: ihminen saa olla pieni ja heikko, apua tarvitseva. Jumala on suuri ja täynnä armoa ja rakkautta.


Tänään on hyvä muistaa että tällä paikalla kokoonnuttiin kahteen tärkeään pitäjänkokoukseen elokuussa 1782 ja kesäkuussa 1783 anomaan seurakunnan itsenäisyyttä. Niissä oli erilaisia käsityksiä asiasta ihan niin kuin tänä päivänäkin. Erimielisyyksien keskellä on viisautta muistaa arkkipiispa Martti Simojoen neuvo: "On tärkeää että erilaiset ja toisilleen vastakkaiset mielipiteet vapaasti ja rehellisesti tuodaan esiin ihmisiin katsomatta, mutta niin on tehtävä rakkaudessa - toinen toisensa kunnioittamisessa keskenään kilpaillen.”
Sivun alkuun

 

Kaikki on jo valmiiksi täällä! (saarna Sysmässä 24.8.2014)

 

Kaikki on jo valmiiksi täällä.

Tämän sunnuntain evankeliumista voi luoda mitä erilaisimpia ohjeita ja väitteitä. Voi alkaa miettiä, kuka on missäkin profeetta... Sille tielle en halua lähteä. Sillä ihan pysymällä uskon perusasioissa päivän evankeliumi, siis Jeesus, kertoo riittävästi.

Ihmisen sisällä elää rinnakkain kaksi asiaa: tutussa pysyminen ja uuden etsiminen.

Jollekin elämä on helppoa, kun kaikki ympärillä on tuttua ja turvallista. Eräs ihminen ilmaisi sen sanomalla, että miksi lähteä muualle kun kotonakin voi olla. Kotipaikkaidentiteetin ydin on juuri tässä tutussa ja turvallisessa. Mikä on ollut ja mikä on.

Samaan aikaan meissä ihmisissä vaikuttaa toiseen suuntaan uuden etsiminen ja löytäminen. Rutiinien keskellä ja keskelle tahdomme elämäämme uutta ja piristävää. Melkein jokainen välillä ja muutamat melkein koko ajan etsivät uusia kokemuksia ja elämyksiä. Jotain pitää vielä saada.

Kaikki on jo valmiiksi täällä.

Näin minä uskallan väittää. Ihmisen uskonnolliset tarpeet vaativat monesti uutta. Vastikään luin uusista helsinkiläisistä seurakunnista, joissa musiikki on menevää ja seurakunnan ydin on pieni muutaman hengen solu, johon yhteiset kokoontumiset johtavat. Mikäs se olisi mennä kuuntelemaan menevää musiikkia, karismaattista puhujaa, joka vie mennessään, kokea suuria tunteita, etsiä uusia kokemuksia.

Jokainen seurakunta ja jokainen messu sisältää kuitenkin kaiken tarpeellisen. Kyse ei ole siitä, että me ihmiset olisimme valmiita ja täydellisiä uskossamme. Mutta seurakunnalla on tarjolla ja seurakunta tarjoilee kaikkea, mitä ihmisen usko tarvitsee. Jumalan sana sekä kaste ja ehtoollisen ovat kaikki. Mitä niiden yli tulee on kuorta, joka voi vaihdella. Mutta kaikki mikä tarvitaan pelastukseen, on kaikunut Sysmässäkin vuosisatoja.

Tarvitaan vain se Jeesus Nasaretilainen, joka kertoo kaiken olevan jo valmiiksi täällä. Jeesus oli kotikaupungissaan Nasaretissa. Samalla tavalla Jeesus on täällä. Ja isien ja äitien usko on täällä. Kristinusko on ennen kaikkea yhteistä uskoa. Sitä tuttu ja turvallinen on, isien ja äitien uskoa.

Kaikki on jo valmiiksi täällä.

Silti välillä pitää ravistaa. Tuttuna ja turvallisena usko tahtoo muuttua itsestäänselvyydeksi, jonka merkitystä ei enää oikein tajua. Siksi ei haittaa vaikka joskus annetaan ulkopuolisten vaikutteiden vähän sotkea meitä.

Pelastushistoria ei ole mikään selkeä kaari, josta voi aavistaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Jumalan rakkauden rikkaus toimii toisin. Se toteutui Jeesuksessa yllättäen, ja samoin se toteutuu tänäkin päivänä. Jumala voi kohdata vain sen ihmisen, joka antaa hänen yllättää itsensä. Jeesus tulee ihmiselämään pyytämättä ja yllättäen, täysin sattumanvaraisesti. Jeesuksen toiminnasta ja sen vaikutuksista niin maan päällä kuin meidänkin aikanamme voidaan kertoa vain kertomuksia. Ei ole aina ja kaikkialla päteviä lakeja. Jumalan sana kulkee rankkasateen tavoin maan yli ja vaikuttaa milloin siellä, milloin täällä.


Meidän uskomme pohjana on luja luottamus syntisten ihmisten pelastumiseen yksin armosta, ei tekojen kautta. Hyvät teot eivät ole pelastuksen tuojia eivätkä huonot teot sen estäjiä. Siihen liittyy myös ehdoton usko kaikkien ihmisten syntisyydestä. Mutta yhtä varmasti siihen liittyy usko Jumalan uskollisuuteen. Jumalan uskollisuuden varassa me syntiset ihmiset oikeutetusti aina uudelleen toivomme ja odotamme.

Elämän helppous tai vaikeus eivät kerro uskon lujuudesta tai heikkoudesta. Kokemukset eivät ole ratkaisevia, vaan Jumalan armollisuus. Silti välillä on hyvä ravistella omaa uskoaan. Uskonnollisten kokemusten hankkiminen ei haittaa. Karismaattinen puhuja voi avata uskon salaisuuden uudella puhuttelevalla tavalla. Mutta yhtä lailla se voi tapahtua vanhan tutun keskellä.

Sillä kaikki on jo valmiiksi täällä.

Päivän evankeliumissa ihmisten raivon syy oli hurskaiden kuvitelma voida vaatia Jumalalta jotakin. He eivät voineet ymmärtää Jeesuksen ehdotonta armoa. Ihmisillä ei ole valtaa Jeesukseen. Jeesus tulee kaikkien huonoille teille joutuneiden avuksi, pakanoiden, porttojen, tullimiesten ja rikollisten. Uskonnollinen yläluokka oli niin varma omasta pelastuksestaan, että se ei voinut kuvitella, että Jumala voisi tulla tuomitsemaan ja muuttamaan heitä.

Hengellinen herääminen voi alkaa vasta, kun tunnustamme kaiken olevan jo valmiiksi täällä. On Jumala. On Jeesus Kristus. On Pyhä Henki. On kaste. On ehtoollinen. Jumala on aina sama. Jeesus Kristus jakaa loppumatonta armoaan leivässä ja viinissä. Jumalan Pyhä Henki toimii meidän kastettujen keskellä jatkuvasti. Tämä valmiiksi täällä oleva Jumala voi muuttaa meitä. Kun ihminen ymmärtää Jumalan olevan jo valmiiksi täällä – meitä varten – hänestä tulee armon kerjäläinen, jolla ei ole antaa tai vaatia mitään Jumalalta, vaan olla ainoastaan vastaanottaja. Virsi sanoo sen valtavan hienosti.

 

Jo sydän kylmä sulata
ja loista aurinkona,
sokean ole valona
ja vangin auttajana.
Virvoita kuollut elämään,
vahvista heikko kestämään
ja hoida turvatonta.

(Virsi 285:4) Sivun alkuun

 

Konfirmaatiosunnuntaina 6.7.2014

Sunnuntaiaamu
auringonpaiste
valkeiden vaatteiden jono
kätten päällepaneminen
tirskuntaa ja naurun purskahduksia
rapisevat ruusujen muovit

Juhlapäivä

Sivun alkuun

 

Yhteistyötä Sysmän kanssa? (29.3.2014)

Hartolan ja Sysmän seurakunnat neuvottelevat yhteistyöstä. Kaikkein konkreettisimmin se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, onko seurakunnilla jatkossa yhteinen kirkkoherra.

 

Sysmän kirkkoherra Petri Tervo aloittaa toukokuun alussa Asikkalan kirkkoherrana. Kun tämä asia ratkesi marraskuussa, Sysmässä päädyttiin esittämään Hartolalle neuvotteluja yhteisestä kirkkoherrasta Hartolan seurakunnan kanssa. Nämä neuvottelut ovat alkaneet, kun kummankin seurakunnan kirkkoneuvostot ovat selvittelyn kannalla.

 

Mutta tässä vaiheessa tosiaan vasta selvitetään. Selvitystyöhön on kutsuttu Juha Kauppinen. Hänen selvityksensä valmistuu kesäkuun loppuun mennessä. Kirkkovaltuustot tekevät päätöksensä asiasta ehkä syyskuussa. Vasta sitten tiedetään, onko järkevää niin toiminnan kuin talouden kannalta tällainen ratkaisu.

 

Kuten alla olevassa tämän vuoden toimintasuunnitelman yleisosasta voi lukea tulee Hartolan seurakunnan aloittaa tänä vuonna henkilöstömenojen vähentäminen. Siihen Sysmän esitys tuli sopivaan aikaan. Viime vuoden tilinpäätöksemme on noin 65 000 euroa alijäämäinen.

 

Hartolan ja Sysmän selvittelyssä on seitsemän kohtaa: 1) yhteisen kirkkoherranviran selvittäminen, 2) yhteisen talouspäällikön viran selvittäminen, 3) papiston kokonaistyöajan ja kesäteologitarpeen selvittäminen, 4) muiden työmuotojen yhteistyön selvittäminen, 5) työntekijöiden yksilöllinen kuuleminen, 6) seurakuntalaisten kuuleminen sekä 7) nelikenttäalalyysi.

 

Samassa yhteydessä kun selvitetään yhteistä kirkkoherranvirkaa, halutaan katsoa myös olisiko mahdollisesti muita yhteistyön muotoja. Erityisesti esillä on talouspäällikön virka, kun Kirkon palvelukeskus muuttaa taloustoimiston toimenkuvaa ja Hartolan talouspäällikkö on joka tapauksessa jäämässä eläkkeelle parin vuoden kuluttua.

 

Itse kirkkoherran viran osalta tärkeä kysymys on ajan riittäminen. Selviääkö kaksi seurakuntaa kolmella papilla ja miten käytännössä yhteisen kirkkoherranviran hoitaminen onnistuisi? Jotkin asiat ovat selvillä jo nyt.

 

Yhteinen kirkkoherra tarkoittaa, että kirkkoherra näkyisi jatkossa vähemmän niin Hartolassa kuin Sysmässä. Kirkkoherran toimitusten määrä vähenisi, ja vastaavasti Sysmän kappalaisella ja Katrillamme niiden määrä lisääntyisi. Se edelleen tarkoittaisi, että viikolla olevissa tilaisuuksissa (syntymäpäiväkäynnit, hartaudet, päivänavaukset jne) pappien näkyminen vähenisi. Mutta jostakin pitäisi myös luopua, koska vähemmän työntekijöitä tarkoittaa, että töitäkin pitää olla vähemmän.

 

Näitä asioita selvitellään. Seurakuntalaisia kuullaan Hartolassa torstaina 8.5.2014 klo 18.30. Tuolloin voit tulla kuulemaan, mistä on kysymys, ja kertomaan oman näkemyksesi suunnitellusta yhteistyöstä. Sivun alkuun

 

Kaksi runoa (Itä-Hämeen hartauskirjoitus 22.3.2014)

 

Minun oli hyvä olla

Istuin kirkon penkissä

katselin
kuuntelin
rukoilin
lauloin

Katsoin mustia ikkunaruutuja
krusifiksin takana

Näin kuusen oksien tummuutta
lepän urvut taivasta vasten
kivenlohkareiden harmautta
tummaa jäätä maassa
Näin viimeiset lumet notkossa
luistimen piirrot valkealla jäällä
rohkeasti hymyilevät silmät

Kuuntelin urkujen sävelten
vaivatonta kulkua

Kuulin kevätlinnun puun latvassa
jäiden bassosooloja rantakivikossa
loppumattoman tuulen huminan
askelten rytmiä kiveltä kivelle
ihmisen puhetta elämästä

Rukoilin
lauloin
haistoin
maistoin

leipää ja viiniä
teetä ja karjalanpiirakkaa

Minun oli hyvä olla
ole minulle armollinen
katso minun puoleeni
>

 

Marian ilmestyspäivänä

Kun olemisen helppous
muuttuu kireydeksi
kun kuuntelija muuttuu
päällepuhujaksi

Maria
en minä ole sinun kaltainen
Minä en kiitä Jumalaa
minä syytän

Jumalaa ja muita

En minä nöyrry
selittämättä
valittamatta
välittämättä
vastaan väittämättä

Kerro minulle
Maria
kerro
mikä sai sinut tyytymään
mistä löysit rohkeuden
epäilitkö milloinkaan

Välillä mietin olitko
alistettu
valmis hyväksymään kaiken
Jumalan häkkilintu

Kun en minä
aikuinen mies

Kerro minulle
Maria
kerro

”En
en minä ollut rohkea
ihmiset satuttivat
epäilin
olin alistettu ja alistunut
valmis hyväksymään kaiken
mutta

Jumalan häkki
suojasi ja suojeli”

 

Toimintasuunnitelman yleisosa 2014 (hyväksytty 19.12.2013)

 

Itsenäinen Hartolan kirkkoherrakunta täyttää 31.8.2014 230 vuotta. Hartolan seurakunta osallistuu tähän erityisesti kunnan esillä pitämään juhlavuoteen. Vuonna 2013 remontoitu kirkko antaa hyvät mahdollisuudet pitää esillä seurakuntaa ja kotikirkkoa. Vuonna 2014 kirkko on jälleen tiekirkkona

 Kirkolliskokous päättää vuonna 2014 Uusi seurakuntayhtymä 2015 –rakennemallista. Mallin pääsisältö on kaikkien seurakuntien kuuluminen yhtymään, jolle siirtyy työntekijät, varat ja velat. Itsenäinen seurakunta säilyy kuitenkin kirkon perusyksikkönä. Hartolan näkökulmasta luontevin ja todennäköisin uusimuotoinen seurakuntayhtymä kattaa koko Päijät-Hämeen. Kirkolliskokouksen päätösaikataulusta johtuen siihen liittyvät neuvottelut siirtynevät vuoden 2015 puolelle. Uudistuksen päätavoite on päästä eroon kuntarakennemuutosten vaikutuksesta seurakuntarakenteeseen.

 Hartolan seurakunta liittyy kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon palvelukeskukseen Kipaan 1.1.2015. Vuoden 2014 aikana on liittymiseen liittyvää koulutusta sekä tarvittavien tietojen kerääminen liittymistä varten. Viimeisimpien tietojen mukaan Kipan työtä vähentävä vaikutus on hyvin pieni, mikäli sitä on ollenkaan. Näin  ollen sen avulla suunniteltu henkilövähennys ei tule toteutumaan.  Kirkon yhteinen väestötietojärjestelmä Kirjuri on ollut vuoden verran käytössä. Alkukankeuksien jälkeen se ei enää lisää työtä, joskaan ei ole sitä vähentänytkään. Hartolan seurakunta tekee sopimuksen mukaan vuonna 2013 Päijät-Hämeen keskusrekisterille töitä noin kymmenen tuntia viikossa.

 Hartolan työttömyys on valtakunnallisesti kohtuullinen. Silti Hartolan kohdalla erilaiset sosiaalitoimen tunnusluvut osoittavat sosiaalisten ongelmien olevan suuria. Kunnalla on edessä suuri rakennushankkeita. Alakoulun laajennus ja liikuntahalli yhtenäiskoulun siirtymiseksi yhteen rakennukseen on alkanut ja valmistuu vuoden 2014 loppuun mennessä. Vanhusten palveluasuntojen rakentaminen alkaa lähivuosina. Toivottavasti tämä aktiivisuus näkyy yleisessä aktiivisuudessa kunnassa. Silti kunnan ja seurakunnan väkiluku jatkaa vähenemistään. Valtioneuvoston kuntarakenneuudistuksen vaikutus Hartolaan ei ole tiedossa. Tässä vaiheessa Hartolan kunta ei ole esittämässä kuntaliitosselvitykseen osallistumista, joten sitä kautta ei ole tiedossa pakkoa seurakuntaliitokseen.

 Väestön vähenemisen myötä seurakunnan verotulot ovat laskeneet. Siitä seuraa, että seurakunnan talous jatkuu alijäämäisenä. Seurakunnan henkilöstömenot ovat selvästi seurakuntien keskiarvoa suuremmat niin suhteessa väkilukuun kuin verotuloihin. Seurakunnan kirkkoneuvoston hyväksymän henkilöstösuunnitelman mukaisesti vuonna 2013 jätettiin täyttämättä vapautuvat emännän ja haudankaivajan toimet. Niiden vaikutus henkilöstömenoihin vuonna 2014 on vähäinen. Seurakunnalla ei ole kiireellistä tarvetta menojen vähentämiseen kohtuullisen vakavaraisuuden vuoksi. Silti henkilöstömenoista karsimista on jatkettava ja talouden tasapainottaminen on aloitettava jo vuoden 2014 aikana, mikä tulee vaikuttamaan myös toimintaan.

 Kirkon satavuotisjuhliin valmistunut kirkkoremontti maksoi runsaat 800 000 euroa, mistä kirkkohallituksen avustus kattoi 36 prosenttia. Seurakunnan oma rahoitusosuus on tarkoitus kattaa myymällä viisi rantatonttia Rusista Hevoshaanmäen alueelta. Rantakaavamuutos saanee lainvoiman alkuvuodesta 2014, joten tontteja päästään myymään jo tulevana keväänä. Kuitenkin edessä on myös vuonna 1973 valmistuneen seurakuntatalon remontointi noin 2016-2017. Hartolan seurakunnan talouden ongelmia ratkaisisi seurakuntayhtymämallin toteutuminen. Tukeutumalla olemassa oleviin säästöihin, rantatonttien myyntiin ja metsänmyyntiin seurakunnan on mahdollista selviytyä taloudellisesti 3-4 vuotta. Sivun alkuun



 

Sata vuotta sitten (maanantai 16.12.2013)

 

Olen nukkunut yön yli ja yritän miettiä, mitkä ovat tunnelmat tänään. Eilen jo heti messun alussa kirkkokuoron laulaessa alkulaulua tunsin olevani oikeassa paikassa. Hartolan kirkkoherrana oli hyvä olla kirkossa. Sama hyvä olo jatkui läpi messun.

 Piispa Seppo Häkkisen saarnasta erityisesti jäi mieleen muistutus siitä, että Hartolankin kirkon tehtävä on sama kuin Johannes Kastajalla: Osoittaa kohti Kristusta. Tämä sama tehtävä on kaikella seurakuntamme työllä: olla myös kirkon ulkopuolella osoittamassa kohti Kristusta.

 Eri tilanteita ei voi verrata. Silti seisoessani alttarin äärellä valmiina jakamaan ehtoollista, mietin voiko olla suurempaa hetkeä kuin siinä. Olin Hartolan kirkon, minun kotikirkkoni, satavuotisjuhlassa jakamassa anteeksiantamusta ihmisille.

 Seurakuntatalossa oli hyvä tunnelma. Iloitsin kun sain nähdä monen entisen työntekijän saapuneen kaukaakin juhlimaan kanssamme. Vilkas puheensorina täytti salin ruokailun aikana. Kun vielä kommentit messusta olivat kiittäviä, tuntui hyvältä.

 Pääjuhlassa oli monta kohokohtaa. Seurakunnan ja arkkitehti Josef Stenbäckin yhteydenpito kertoi siitä, kuinka kirkko vähitellen päätyi nykyisenlaiseksi. Arkkitehti sai omia ajatuksiaan läpi. Juhlapuheessaan arkkitehti Virpi Tervonen kertoi meille tavallisille ihmisille arkkitehdin tehtävästä kirkon korjaamisessa. Tuli tunne, että hän oli sydämestään mukana korjaustyössä. Samalla yhdyin mielessäni niihin kiitoksiin, jotka hän osoitti yhteistyölle eri tahojen kanssa remontin aikana.

 Meidän hartolalaisten omaksemme kokemien Mia Heikkisen laulut Salla Karakorven säestämänä osoittivat, kuinka hyvin kirkkomme soi lauluissa. Nautin lauluista silmät kiinni penkissä istuen.

 Kun juhla päättyi vartin yli kaksi, minä olin onnellinen. Pikkukommelluksia aina sattuu, mutta minä olin kokonaisuuteen tyytyväinen. Hyvältä tuntui että ne, joiden kanssa juttelin, olivat samaa mieltä. Myös facebook-kommenteissa on tullut ilmi mieleenpainuva juhla, käsitykseni mukaan myönteisessä mielessä.

 Ullalla on jokaviikkoinen maanantai-aamun aamurukous. Tänään kirkon virallisena synttäripäivänä sen aihe oli vihkiäisjuhla. Me lauloimme tuon juhlan virret 201, 256, 259 ja 270. Niiden välissä luin piispa Otto Immanuel Collianderin puheen juhlallisissa vihkiäisissä. Sen on silloinen Itä-Hämeen kansanopiston rehtori Lauri Pohjanpää merkinnyt muistiin pääpiirteittäin.

 Edelleen liikutuksen kyyneleet nousevat mieleeni muistellessani juhlapäivän eri vaiheita. Väsyneenä mutta onnellisena on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja. Sivun alkuun

  

Yhdelle näistä vähäisimmistä (saarna tuomiosunnuntaina 1.12.2013)

 

Olin matkalla maailmalla. Matkailu avartaa, niin tälläkin kertaa. Kiersin siellä missä on ihmisiä. Tällä matkalla en katsellut turistinähtävyyksiä, vaan katselin ihmisiä. Katselin nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, aikuisia ja lapsia. Elämän kovuus näkyi useimpien kasvonpiirteissä. Joskus sentään huomasin elämän hymyilevän ihmisille. Palatessani maailmalta minulla oli paljon kokemuksia ja muistoja. Selailin niitä kuin valokuvia selaillaan matkan jälkeen.

 Nojatuolissa istuessani lämpimään saaliin kietoutuneena edessäni näkyi tuokiokuvia matkalta. Ensimmäinen kuva oli kaupungista Romaniassa. Kuvassa eivät näkyneet Romanian varakkaat. Kuva oli romaniperheen iltahetki sivukadulla marraskuisena pakkaspäivänä. Kauniit ja rohkeat olivat salongeissa tanssimassa tai turvallisesti rautaporttien takana lämpimän takan edessä lasten kanssa leikkimässä. Lapsia minäkin näin: tytön ja pojan. He olivat katuviemärin vieressä missä hehkui vähän lämpimämpää. Silti heitä paleli, vaatteet eivät olleet muodikkaat, eivät edes lämpimät. He toivoivat että joku joskus muistaisi heitä. Minä katselin hetken ja matka jatkui...

 Toinen kuva oli Bangla Deshistä. Tässä kuvassa oli lämmintä: aurinko paistoi, sateenkaari kertoi jossakin satavan. Luonnon idylli oli kauneimmillaan: kesäisen kaunis päivä. Kuva ei kertonut valtavasta ilman kosteudesta. Halvimmissa hotellihuoneissa turistit vaativat lisää ilmastointia. Kuvan alareunassa näkyi ihmisiä pellolla. Heitä katsoessani huomasin työssä olevan kymmeniä naisia. Miehiä ei tällä kertaa kuvassa näkynyt. Naisilla oli toivoa; he olivat riisiä istuttamassa. Kuuma päivä nosti hien pintaan. Jokainen nainen kaipasi juotavaa; tarjolla oli likaista vettä, ripulia ja ehkä kuolemaa. Tulviva joki oli taas pilannut kaivoveden; puhdas vesi oli liian kaukana. Katselin naisten ahkerointia, mutta matka kutsui eteenpäin.

 Matka jatkui itäänpäin. Kuva oli Filippiineiltä kalastajakaupungista. Kuvassa ei kuitenkaan ollut iloista ihmisvilinää torin kalamarkkinoilla. Hurrikaani tuhosi kaupungin. Talot, autot ja kalastusalukset olivat yhtenä rojukasana. Näin ihmisiä kaivamassa raunioita. Jokainen etsi jotain myytävää. Se vähäinen ruoka, mitä oli myytävänä oli kallista. Rikkaiden maiden avustuskuormat olivat pysähtyneet tuhoutuneille teille. Katseeni seurasi nuoria poikia jotka potkivat palloa kaiken keskellä. Pojat on poikia. Vähän iloisempana siirsin katseeni seuraavaan kuvaan.

 Seuraava kuva oli Etiopiasta. Kuvassa oli muutama valkopukuinen musta lääkäri ja hoitaja. Olisiko ollut lähetysjärjestön sairaala? Valkopukuiset olivat työn touhussa. He olivat iloisia ja kiireisiä: siis hyväosaisia. Lisäksi kuvassa näkyi laaja sairaalahuone täynnä sänkyjä ja joka sängyssä potilas. He olivat aidsiin sairastuneita – lapsista vanhuksiin. Heillä ei ollut paljon toivoa paremmasta; he odottivat kuolemaa. Monet oli unohdettu ja sysätty sivuun; he olivat saastaisia. Kosketus oikeisiin ihmisiin oli hoitajan pysähtyminen vuoteen viereen kiireen keskellä. Tässäkin kuvassa viivyin vain hetkisen etsien jo muistista seuraavaa kuvaa.

 Korkealta Andien intiaanien luota oli otettu seuraava kuva, jota muistelin. Päiväntasaajan lähelläkin on korkealla kylmää. Eurooppalaisten jälkeläiset ja suuryritykset olivat ajaneet heidät sinne ilman mahdollisuuksia tulla kunnolla toimeen. Juuri mitään siellä ei voinut tehdä: ei voinut kasvattaa mitään eikä metsästää eläimiä. Kuvassa nauravat lähes alastomat ihmiset olivat kuin onnellinen alkuasukaskansa tietämättömänä länsimaisesta sivistyksestä. Todellisuudessa heidän elämänsä mahdollisuudet oli tuhonnut juuri se. Ei ollut maata, ei työtä, ei rahaa. Katselin mietiskellen tätä elämän touhua etsiessäni jo viimeistä kuvaa.

 Viimeinen kuva oli Suomesta. Kuva oli Helsingin kadulta: ihmisiä jonottamassa. Ensin luulin jonotettavan suosikkiyökerhoon. Mutta yhtä vähän kuin se kyseessä olivat ihmiset matkalla Nokian yhtiökokoukseen. Tarkempi tutkimus osoitti jonon johtavan Pelastusarmeijan taloon. Helsinkiläiset köyhät oli laitettu häpeäjonoon. Katselin jonottajia: kaikenikäisiä miehiä ja naisia, tavallisen näköisiä ihmisiä, joiden rahat eivät vain riittäneet jokapäiväiseen leipään. Ohi kulki ihmisiä, jotka hyvinsyödyn aamiaisen jälkeen antoivat heille teetä. Minun sympatiani oli nälkäisten puolella, kun laitoin viimeisen tuokiokuvan pois. Muuta ei minusta sitten heillekään löytynyt.

 Matka oli ohitse ja muistikuvatkin katsottu. Minä unelmoin omassa kodissa shaalin alla kylläisenä television edessä yhdessä muiden lottoajien kanssa.

 Katsoin ikkunasta ulos. Näin kunnan vuokratalon. Sinne laitetaan ne, jotka ovat yhteiskunnan kannalta tarpeettomia. Heidät on rikottu. Siksi jollakin on alkoholiongelma, muutama on mielenterveyspotilas, moni työkyvyttömyyseläkkeellä. He saavat aina välillä EU-ruokaa, kun rahat ei riitä. Sympatiaa heruu vähemmän. Ei minun tarvinnut matkustaa maailmalle nähdäkseni ihmisiä, jotka tarvitsevat apua.

 Vieressä odotti lukemista tuomiosunnuntain evankeliumi, josta mieleen nousivat kuninkaan sanat:

Totisesti: kaiken minkä te olette jättäneet

tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä,

sen te olette jättäneet tekemättä minulle. Matt 25:45 Sivun alkuun

 

Marraskuisia mietteitä (perjantai 15.11.2013)

 

On marraskuinen perjantai-ilta. Puoli vuotta on kulunut edellisestä päivityksestä. Laiskana on kirkkoherra ollut. Laitoin tässä samalla muutaman saarnani väliajalta. Edellisen kirjoitukseni aikaan kirkkoremontti oli juuri alkanut. Nyt olemme jo ehtineet palata takaisin kirkkoon kaksi viikkoa sitten.

 Kirkossa vietettiin lokakuun viimeisenä päivänä avoimia ovia. Kävijöiden määrä yllätti meidät kaikki. Järvisen Vesa laski kävijät ja pääsi pitkälti yli 350. Kaukaisimmat kävijät olivat Turusta ja Porista. Kiinnostus (lapsuuden) kotikirkkoa kohtaan oli siis suurta.

 Päällimmäiset kommentit remontoidusta kirkosta ovat olleet ilahtuneita. Monta kertaa olen kuullut miten kaunis kirkko meillä on. Esille otettu alkuperäinen kuoriosan eli korotetun etuosan puna-harmaalaattainen lattia on saanut kiitosta. Arkkitehti Virpi Tervosen suunnittelema wc ja varasto kirkon takaosaan on sekin kuin aina siinä ollut. Kun on tällainen kotikirkko, on hyvä olla kirkkoherrana.

 Toki on tunnustettava, että äänentoisto ei vielä ole kohdallaan. Moni on kertonut miten ääni puuroutuu joissakin osissa kirkkoa niin, että puheesta ei saa selvää. Perusasetukset eivät sellaisenaan riitä, vaan asiaa korjataan äänentoistoasiantuntijan kanssa. Maltetaan odottaa, niin sekin varmaan saadaan kuntoon.

 Samassa yhteydessä uusitaan sankaripatsaiden ja Karjalaan jääneiden muistomerkin valaistus. Uusina kohteina valaistus tulee Unohdettujen hautaristille ja muualle haudattujen muistomerkille.

 Tässä vaiheessa alkaa myös selvitä kirkkoremontin kokonaiskulut, jotka ovat noin 850 000 euroa. Runsaan kolmanneksen maksaa kirkkohallitus avustuksena, runsaat puoli miljoonaa jää seurakunnan itse kustannettavaksi. Se on tarkoitus kattaa myymällä rantatontteja Rusista, kunhan rantakaavamuutos saa lainvoiman.

 Kirkko on remontoitu. Juhlat ovat edessä. Kolmantena adventtisunnuntaina 15.12.2013 juhlitaan satavuotiasta kirkkoa. Messussa kymmeneltä saarnaa piispa Seppo Häkkinen. Sen jälkeen on ruokailu seurakuntatalossa ja varsinainen juhla kirkossa. Jokainen hartolalainen ja muutkin ovat tervetulleita juhlaan. Ja kirkkoon voi käydä tutustumassa. Ovet ovat auki sunnuntaina messussa, ja pyydettäessä muulloinkin. Sivun alkuun

 

Mitäs minä sanoin (saarna 20.10.2013)

Jotkut Raamatun kohdat ovat muita rakkaampia. Toiset ovat enemmän omaan uskoomme sopivia. Tämän sunnuntain evankeliumi tuntuu sopivan minulle oikein hyvin. Kommentaaria lukiessani silmäni kiinnittyivät kohtaan, jossa sanottiin, että evankelista kritisoi ihmeisiin ja merkkeihin perustuvaa uskoa ja sitä että ihmisen oma usko olisi syy hänelle tapahtuneisiin ihmeisiin. Minä voin hyvillä mielin sanoa siihen: Aamen.

 Ja juuri siksi tämän sunnuntain evankeliumi ei saa olla minulle rakas. Evankeliumin tarkoitus ei ole koskaan vahvistaa meidän omia mieltymyksiämme, vaan päinvastoin haastaa ne ja asettaa ne kyseenalaisiksi. Minulle ei siis riitä tästä evankeliumista todeta, että mitäs minä sanoin? Miksi ette uskoneet minua?

 Minun täytyy siis etsiä sellaista, joka pakottaa minut pohtimaan ja jopa muuttamaan omaa uskonkäsitystäni. Evankeliumista löytyy tällainen ajatus. Siitä käy ilmi, että ihmeet voivat olla avaamassa ihmisen sisintä uskolle Jeesukseen. Vaikka ihmeet eivät perustu mitenkään ihmisen uskoon ja uskonvarmuuteen, niillä voi olla merkitystä. Ihmeillä voi olla lähetystehtävä. Ne voivat tuoda uusia ihmisiä Jeesuksen lähelle, sillä ihmiset tarvitsevat jonkin syyn rohkaistuakseen tulemaan Jeesuksen lähelle.

 Kapernaumilaisen isä sai rohkeuden tulla Jeesuksen lähelle, koska hänen poikansa oli sairastunut ja hän etsi apua. Ei hänellä ollut minkäänlaista tarkoitusta alkaa uskoa Jeesukseen. Jeesus oli hänelle maallisen avun tuoja. Ja tässä minä joudun nielemään oman ylpeyteni, johon ei kuulu ajatusta, että tavallisiin maallisiin ongelmiin etsitään ratkaisua Jumalalta tai Jeesukselta.

 Ollessani sairaana ja sairaalassa ja epätietoinen mistä on kyse, minun luottamukseni oli enemmän lääkäreissä kuin Jeesuksessa ja rukouksessa. Ei minun uskoni riittänyt siihen, että olisin pyytänyt Jeesukselta apua omaan elämääni. Jonkinlaista ylpeyttä on sekin, että pitää itseään niin tavallisena, että ei usko Jeesuksen vastauksen rukouksiin koskevan minua. Päivän evankeliumi rohkaisee kuitenkin jokaista turvautumaan ongelmissaan Jeesuksen puoleen. Tänä päivänä se tarkoittaa rukoilemista; muuta tapaa ei ole.

 Vaikka meillä on mahdollisuus turvautua Jeesukseen ongelmissamme, kapernaumilaisella isällä se oli pojan parantuminen, tämän evankeliumin ydin ei ole parantamisessa ja parantumisessa. Se ei kiellä niiden ihmeiden olemassaoloa, mutta ne eivät ole kaikkein tärkeimpiä asioita. Tämänkin katkelman ydin on siinä, että on olemassa vain yksi todellinen ihme, joka voittaa tärkeydessään kaikki muut ihmeet. Se on todellisen uskon ainoa ihme: Jumalan Poika on totisesti maailman pelastaja.

 Isossa Katekismuksessa Martti Luther sanoo tästä ainoasta oikeasta ihmeestä: ”Saimme omasta syystämme ja ansiostamme tuomion ikuiseen rangaistukseen. Siihen ei löytynyt mitään apuneuvoa eikä lohdutusta, kunnes tämä ainoa ja iankaikkinen Jumalan Poika armahti pohjattomassa hyvyydessään meitä hätään ja kurjuuteen vajonneita ja astui taivaasta avuksemme. Näin karkotettiin kaikki nuo hirmuvaltiaat ja vanginvartijat. Heidän tilalleen astui Jeesus Kristus, elämän, vanhurskauden, kaiken hyvyyden ja autuuden Herra. Meidät kurjat ja kadotetut ihmiset hän tempasi helvetin kidasta, voitti meidät vapaiksi ja saattoi takaisin Isän suosioon ja armoon. Hän otti meidät omikseen, turvaansa ja suojaansa, hallitakseen meitä vanhurskaudellaan, viisaudellaan, vallallaan, elämällään ja autuudellaan.

 On inhimillistä ja ymmärrettävää, että meidän oman elämän erilaiset ongelmat ja vaikeudet täyttävät mielemme, ja etsimme niihin ratkaisuja sieltä mistä suinkin mahdollista. Aika suurta taitaa epätoivo olla siinä vaiheessa, kun käännytään Jeesuksen puoleen ja pyydetään häneltä ihmettä.

 Tämän sunnuntain evankeliumin katkelma Johanneksen evankeliumista muistuttaa, että elämässämme on muunkinlaisia ongelmia ja vaikeuksia. Nämä omaan syntisyyteen liittyvät ongelmat voivat jäädä meiltä näkemättä. Aina löytyy niitä syntejä, jotka osaamme selittää itsellemme parhain päin: ei tämä minun syntini oikeastaan ole syntiä. On lieventäviä asianhaaroja ja jotain hyvääkin. Meille tällaisille itsellemme valehtelijoille evankeliumin ydinsanoma nousee helpommin näkyvän parantamisihmeen sanoman yläpuolelle.

 Ei ole vain fyysistä sairautta ja ulkopuolelta tullutta pahuutta ja kurjuutta ja vaivaa elämässämme; elämässämme on myös syntisyyteemme liittyvää pahaa. Yhtä lailla kuin yritämme selvitä sairauksistamme tai muusta elämäämme tulleesta pahasta, meidän pitää nähdä oma pahuutemme ja yrittää selvitä siitä. Ja juuri sitä varten on olemassa Jumalan Poika, ei vain maailman pelastaja, vaan minun ja sinun pelastaja.

 Aivan samalla tavalla kuin Jeesus vaikutti kerran kapernaumilaisen miehen elämään, hän on valmis vaikuttamaan meidän elämäämme: hän on valmis antamaan meille uskon ja pelastamaan meidät. Se ei vaadi meiltä mitään mahdottomia, sellaista mihin me emme voisi pystyä. Se ei vaadi uskon lujuutta tai elämän puhtautta. Mitään tällaista ei kerrottu isästäkään. Luottamus Jeesuksen riittää, se on riittävän paljon. Luottamusta Jeesukseen tarvitsee vain se, joka tietää olevansa jotakin vailla ja pyytää apua puutteessaan. Tällaisessa puutteessa eli Kapernaumin mies; samanlaisia puutteellisia tulisi meidänkin olla. Elämä ei ole koskaan niin täydellistä etteikö meiltä puuttuisi jotain.

 Tähän puutteeseen Jeesus tahtoo tulla ja ottaa meidän omikseen, suojaansa ja turvaansa. Jo psalminkirjoittaja sen tiesi: Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä. Sivun alkuun

 

Voi lohdutonta kohtaloani (saarna 4.8.2013)

 Voi lohdutonta kohtaloani!

 Näihin Jevgeni Oneginin sanoihin päättyy Pjotr Tsaikovskin ooppera Jevgeni Onegin. Oopperassa on kyse rakkaudesta ja siihen suhtautumisesta ja hetkestä kiinni ottamisesta. Maalaistyttö Tatjana rakastuu Jevgeni Oneginiin ja tunnustaa rakkautensa hänelle. Jevgeni ei kuitenkaan halua sitoutua avioliittoon, vaan elää vapaata elämää. Kun hän sitten tapaa Tatjanan vuosia myöhemmin ruhtinaan vaimona, hän tuntee ja tunnustaa rakkautensa ja tahtoo saada Tatjanan itselleen. Mutta on liian myöhäistä. Tatjana on selvinnyt siitä, että ei päässyt naimisiin Jevgenin kanssa eikä tahdo erota miehestään. Siksi ooppera päättyy Jevgeni Oneginin suruun, kaipuuseen ja ikävään. Hän ei ollut valmis ottamaan rakkautta vastaan silloin, kun sitä hänelle tarjottiin. Hän menetti oman etsikkoaikansa. Voisiko vaikuttavammin kuvata, mitä tarkoittaa etsikkoaika ja sen ohimeneminen.

 Etsikkoaika voi olla rakkaudessa, työelämässä, uskossa. Se hetki, jolloin ovi on avoinna ennenkuin ihminen itse sulkee sen. Jokin asia tai tapahtumasarja vaatii juuri sillä hetkellä toimenpiteitä. Jos ei niihin ryhdy, menettää mahdollisuuden. Itse asiassa ilman etsikkoajan ajatusta ei olisi juuri rakkauslauluja, ei kirjoja, ei elokuvia. Niin monesti ja monessa muodossa kysymys oikeasta hetkestä ja sen antamiin mahdollisuuksiin tarttumisesta on tärkeä.

 Oma etsikkoaikansa oli myös Jerusalemilla. Jerusalemin etsikkoaika oli silloin, kun Jeesus saapui sinne palmusunnuntaina aasilla ratsastaen. Mutta Luukas kertoo miten opetuslasten riemuitessa muutamat fariseukset tahtoivat torjua tuon riemun. Jerusalem ja jerusalemilaiset torjuivat sen, minkä Jeesuksen opetuslapset olivat nähneet ja mistä he kiittivät ja ylistivät Jumalaa: Jeesus oli osoittanut voimateoillaan ja -sanoillaan olevansa Jumalan Poika.

 Jevgeni Oneginilla oli etsikkoaika. Me olemme tottuneet ajattelemaan, miten yksittäisellä ihmisellä on etsikkoaika. Kuitenkin etsikkoaika tarkoittaa sekä yksityisen ihmisen elämänkaaren vaihetta että seurakunnan tilannetta, jolloin koetaan Jumalan erityisesti puhuttelevan. Ja tänään evankeliumissa on kyse nimenomaan koko yhteisön etsikkoajasta. Itse asiassa Raamatussa on paljon useammin kysymys siitä, että ihmisyhteisöt joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, omaan viisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estää usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Etsikkoajasta heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo: Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne. (Hepr. 3: 15)

 Uskossa ei ole vain kyse yksityisen ihmisen suhteesta Jumalaan, uskossa on aina läsnä yhteisöllinen puoli. Sana seurakunta tarkoittaa porukkaa, joka on toistensa seurassa. Siksi kristittynä oleminen merkitsee toisten seurassa olemista. Etsikkoaikakin liittyy useimmiten uskon yhteisöön. Juuri siitä on kyse Jeesuksen itkiessä Jerusalemin, ei yksittäisen jerusalemilaisen tähden.

 Sana Jerusalem tarkoittaa rauhan katselemista. Mutta Jerusalem ei osannut katsoa häntä, joka johtaa rauhaan. Siksi Jeesus julisti tuomion Jerusalemille. Ne, jotka luulivat ja luulevat että tuomio ei voi koskea heitä, että he ovat ottaneet vaarin etsikkoajasta, ovat suuressa vaarassa ohittaa etsikkoaikansa. Kaiken ratkaiseva Jumalan katsominen oman kansansa puoleen toteutui Jeesuksessa. Mutta se toteutui ulkoisesti niin vaatimattomasti, että se jäi ja jää monelta huomaamatta. Sitä ei voi todeta helpoimmalla tavalla näkemällä; se voidaan uskoa ja kokea vain luottaen Jeesuksen sanoihin.

 Jeesuksen tuleminen maan päälle oli aikojen käännepiste: silloin alkoi uusi vaihe Jumalan työssä, silloin alkoi uusi etsikkoaika. Samalla tavalla myös Jeesuksen tuleminen Jerusalemiin kuolemaan oli aikojen käännepiste. Silloinkin alkoi uusi aika, uusi mahdollisuus. Silloin alkoi etsikkoaika.

 Jerusalem oli juutalaisille kaupunki jossa Jumala asui (Ps 84:1), jonne kaikki heimot virtasivat ylistämään Jumalaa (Ps 122), joka oli rakennettu Jumalan vuorelle kaikkien kansojen päämääräksi (Jes 2:1-5) ja jota Jumala itse ympäröi voimallaan (Ps 125). Mutta tuo mennyt hyvä ei riittänyt. Tärkeää on tämä hetki, ei menneisyyden tapahtumat. Jerusalem on edelleen keskeinen paikka. Se on Jeesuksen kuoleman ja taivaaseenastumisen paikka. Jerusalemista alkoi julistus ylösnousemisesta. Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe. (Jes 2:3)

 Mutta enää ei ole tärkeää Jerusalem kaupunkina, vaan se mitä siellä tapahtui. Kaikki Jumalan hyvyys, joka liittyi Jerusalemiin, kuuluu Jeesuksen jälkeen jokaiselle ihmiselle kaikkialla. Siinä hetkessä kun Jeesus alkoi toimia temppelissä, murtautui uusi aika. Jeesuksen varoitus Jerusalemille on kehotus kääntymykseen. Se on muistutus, että me emme voi itse vanhurskauttaa itseämme tai luottaa menneisyyteen. Meidän on oltava avoimia Jumalan koko ajan uudelle toiminnalle. Tämä kehotus ei koskenut vain Jerusalemia kaksituhatta vuotta sitten. Se koskee joka kerta meitä lukijoita ja kuulijoita. Me emme saa luulla itseämme toisia ihmisiä tai Jerusalemia jalommaksi. Yhä uudelleen tarvitsemme Jeesuksen kutsua.

 Jeesus tuli jerusalemilaisten luo. Jeesus meni aina ihmisten luo, otti ensimmäisen askeleen. Usko on aina vasta seurausta siitä, että Jumala on tullut ihmistä lähelle ja etsinyt hänet puhutteluunsa. Ellei Jumala tule ihmisen luo, ellei Jeesus tee aloitetta ihmisen on täysin mahdotonta päästä Jumalan luo. Kukaan ihminen ei voi pelastua, ellei Herra Jeesus Kristus itse tule hänen luokseen pelastamaan häntä. Näin ollen ihminen ei voi mitenkään itse päättää sitä, milloin hän voi tai haluaa tulla uskoon ja pelastua. Se on mahdollista vain silloin kuin Jumala kutsuu. Etsikkoaika on siis Jumalan armon ja rakkauden vierailu ihmisen elämään. Jevgeni ei ottanut rakkauden vierailusta vaarin, otammeko me? Sivun alkuun

 

Milloin opin lapsen lailla (saarna 28.7.2013)

 Eilen oli kuopuksemme Riikka-Maarian konfirmaatio Aholansaaressa. Aholansaaren perinteeseen kuuluu vielä konfirmaation jälkeen rippiseurat. Omassa seurapuheessani pohdin, mitä minä vanhempana toivon lapseni rippikoululta. Vaikea, melkein mahdoton, on tietää toiveitaan. Kuitenkin jotakin mielessäni on ollut, oli eilen ja on tänään. Toivoin rohkeutta olla aito oma itsensä. Itse olen enemmän puhunut Jumalalle lapsistani kuin lapsilleni Jumalasta, vaikka siinäkin olisi ollut paljon parantamista. Siksi toivoin rippikoulussa puhuttavan Jumalasta, joka tulee lähelle ja rakastaa, joka kutsuu yhteen ja luo turvaa. Aholansaaressa toivoin rakkautta Siioninvirsiin, jotka kuvaavat Jumalan suurta rakkautta ja ihmisen kaipausta ja ikävää Jumalan puoleen.

Milloin opin lapsen lailla lähestymään Isääni? Apua kun olen vailla, valittamaan hätääni, niin kuin lapsi kurkottamaan Isää kohti itkien, Isän käsiin lankeamaan? Toivon oppivani sen.

Milloin, Herra sydämeni armon asunnoksi teet? Milloin minun silmistäni pyyhit kaikki kyyneleet? Suurta kirkkautta Herran milloin pääsen katsomaan? Toivon pääseväni kerran eteen Herran laupiaan.

Milloin vaiti olemalla opin armoon tyytymään, tuomioonkin suostumalla toivomaan ja kiittämään? Ja jos taitamattomasti toivon, älä annakaan. Opeta loppuun siis asti sinua vain toivomaan. (Siionin virsi 107)

 Siitä laulamani virsi puhuu. Eräs toinen seurapuhuja pohti elämäntarkoitusta. Hän arveli aralla mutta vakaalla mielellä elämäntarkoitukseksi lähimmäisen rakastamisen ja Jumalaan turvautumisen.

 Jeesus sanoo vuorisaarnassa, että meidän ei pidä murehtia tulevaisuudesta, ja Jeesus sanoo nyt, että tulevaisuus pitää olla niin paljon mielessä, että suuntaa oman elämänsä tulevaisuutta kohti. Ota tästä nyt selvää, mitä pitäisi tehdä.

 Riittääkö että elää vain tätä hetkeä vai pitäisikö kuitenkin pikkusen ajatella myös huomisen murheita. Kristillisen huolettomuuden mukaan tärkeää on elää tätä hetkeä eikä sitku-elämää, jossa kaikki tapahtuu vasta sitten kun. Sitku-elämä on kuitenkin eri asia kuin että elämässä on tavoite ja päämäärä, jota kohti ihminen toimii. Se on tehokkaan maallisen elämän malli: ihmisillä saattaa olla urasuunnitelma olemassa. Sen mukaisesti he järjestävät elämänsä ja työnsä ja kulkevat kohti päämäärää. Kovin määrätietoista uraputkea kohtaan olen aina tuntenut jonkinlaista epäilystä, kun itse olen ollut ja olen enemmän sellainen ota hetkestä kiinni -ihminen, kun en jaksa luoda suunnitelmia ja sitten yrittää toteuttaa niitä. Jotain tällaista Jeesus nyt kehuu.

 Mutta ei uraputkenkaan suunnittelu ole Jeesuksen mielestä automaattisesti oikein. Uraputken suunnittelussa pääasia on, mitä minä haluan itselleni viiden tai kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Painopiste on ihmisen omassa menestymisessä ja siinä miten minulle käy ja miten minä hankin itselleni hyvää, omaisuutta, menestystä ja vaikutusvaltaa.

 Mikäli omaisuus alkaa hallita ihmistä, hänellä ei ole sitäkään viisautta joka oli viisaalla taloudenhoitajalla, joka oli tuhlaajapojan lailla tuhlannut omaisuutta. Ei tosin omaansa vaan rikkaan miehen. Jeesus on niin jyrkkä, että silloin kun omaisuus alkaa hallita ihmistä, hän ei ole enää valon lapsi. Hän ei ole enää Jeesuksen opetuslapsi. Onpa kuinka jumalainen tahansa.

 Omaisuudesta käytetään Raamatussa jo vanhentunutta ja vanhahtavaa sanaa mammona. Mammona tarkoittanee alunperin ”sitä mihin luottaa”. Mammona käsittää kaiken minkä ihminen tekee jumalakseen. Se on ensimmäisen käskyn rikkomista. Omaisuus tai asema tai mikään ei saa nousta sellaiseen asemaan, että sen menettäminen sattuu. Taloudenhoitajalla oli oma Jumalansa, hänen asemansa.

 Kuitenkaan Jeesus ei kiellä omaisuuden merkitystä. Omaisuus ei saa alkaa hallita ihmistä, omaisuudesta ja sen hankkimisesta ei saa alkaa tulla elämäntarkoitus. Mutta sen avulla ihminen voi hankkia itselleen ystäviä. Nämä ystävät ovat elämäntarkoitus!

 Jeesus ei puhu kuitenkaan kenestä tahansa ystävistä. Kyse ei ole niistä ystävistä, joita Raamatun tuhlaajapoika ja moni muu tuhlaajapoika ja -tyttö on saanut itselleen rahan avulla. Ystäviä, joita riittää hetken, kunnes he löytävät uuden ystävän. Eikä kyse ole niistäkään ystävistä, joiden kanssa jaamme omaa elämäämme ja rikkinäisyyttämme. Jotka tukevat meitä. He ovat tärkeitä ystäviä, mutta Jeesuksella on toinen ajatus. Niillä ystävillä, joita meidän tulisi itsellemme hankkia, Jeesus tarkoittaa hätääkärsiviä ja syrjään työnnettyjä. Niitä joiden ystävyydellä ei voi kehua ja joiden ystävyydestä ei saa minkäänlaista kunnioitusta ja arvostusta. Siksi Jeesuksen osoittama tie on äärimmäisen vaikea. Hän ei aseta elämäntarkoitukseksi vahvaa uskoa tai suurta luottamusta Jumalaan, sellaisia asioita joita me olemme tottuneet pitämään kristillisenä elämäntarkoituksena, ja Jeesuksen opetuksen mukaisena elämäntarkoituksena.

 Taloudenhoitaja ei ollut esikuvallinen kristitty. Hänen ansionsa ei ollut hänen oikeamielisessä käytöksessään tai hänen elämässään. Hän oli tehnyt paljon väärää. Tekemistensä suhteen hän on tämän maailman lapsi! Ja kuitenkin meidän Valon lapsien esikuva on tämä maailmassa oleva ja maailman tekoja tekevä ihminen. Hänessä oli sellaista, jota tavallinen Jeesuksen seuraaja ei osaa tai ymmärrä tai uskalla tehdä. Hän tiesi mihin hänen elämänsä johtaisi, ja siinä tilanteessa hän ymmärsi pelastaa oman elämänsä. Hän tiesi oman tulevaisuutensa ja halusi muutosta siihen, mitä tulevaisuudessa oli näkyvissä. Siinä hän on esikuva meille.

 On siis kaksi asiaa, joita meidän tulisi oppia tuhlaajamieheltä. Ensinnä meidän tulisi etsiä ystäviksemme niitä ja olla ystäviä niille, joilla ei ole ystäviä ja joita halveksitaan. Tämä Jeesuksen antama tehtävä on äärimmäisen vaikea. Sillä kukapa haluaisi ystäväkseen sitä, jota kohtaan tuntee vastenmielisyyttä, jonka haluaa mieluummin kiertää kaukaa. Ja juuri hänen luokseen Jeesus meitä kehottaa. Käyttämään rahamme ja aikamme niihin, joita halveksitaan. Etsimään ystäviä muualta kuin kaltaisistamme.

 Ja toiseksi Jeesus kehottaa meitä miettimään tulevaisuuttamme. Millä keinoilla tulevaisuutemme olisi parempi kuin turvautumalla vain itseemme. Jeesus ei anna meille minkäänlaista suoraa vihjettä asiasta. Meidän täytyy itse osata ratkaista tulevaisuuteen turvaaminen. Ja silloin joudumme menemään tämän vertauksen ulkopuolelle, ja samalla kristinuskon ytimeen. Ihmisen osana on tietää missä on turva, ja kuka ja mikä kestää silloin kun kaikki muu pettää, kuten kävi kertomuksen tuhlaajamiehelle.

 Meidän turvamme on ikiaikojen Jumala. Silloinkin kun ne mammonat, jotka olemme itse itsellemme luoneet, horjuvat ja kaatuvat, Hän nostaa, kantaa ja vie perille. Sen kun olisin itse osannut kertoa rippikoulussa ja sen kun omat lapseni olisivat oppineet rippikoulussa. Sivun alkuun

 

Kirkkoon pääsy kielletty (perjantai 10.5.2013)

 Kirkkoon on pääsy kielletty. Kirkon ovet ovat kiinni. Maanantaina alkoi kirkkoremontti. Urakoitsijoiksi valikoitui tarjouskilpailun perusteella Rakennustoimisto Anttonen Oy Helsingistä, Sähköurakointi Sensio Oy Mikkelistä ja Vesijohtoliike Reinikainen Joutsasta.

 Ulkoa päin kirkossa ei muutu mikään. Näkyvimmät muutokset kirkon sisällä ovat takaosaan tuleva wc ja varastotila. Samalla kirkosta poistetaan takaa muutama penkkirivi. Toinen näkyvä muutos on kuorin (eli edessä olevan korotetun osan) pidentäminen hieman ja lattiamateriaalin vaihtaminen.

 Muut kunnostuskohteet eivät ole yhtä näkyviä. Koko kirkon sähköistys uusitaan, kattokruunut kunnostetaan ja alttarin yläpuolelle tulee nykyisin sakastissa sijaitseva kattokruunu. Muutenkin kirkon etuosan valaistusta parannetaan. Äänentoiston uusimisen myötä toivon mukaan kuuluvuus kirkossa paranee.

 Tällä hetkellä meillä alkaa olla selvillä remontin kustannukset. Ne asettuvat 800 000 euron paikkeille. Kirkkohallituksen avustus kattaa kolmasosan kustannuksista. Runsas puoli miljoonaa jää seurakunnan omalle kontolle. Osittain voidaan käyttää seurakunnan olemassa olevia rahavaroja. Pääasiallinen rahoitus on tarkoitus hankkia Rusissa olevia rantatontteja myymällä. Niiden osalta on käynnissä parhaillaan ranta-asemakaavan muutos.

 Aikataulun mukaan kirkko on uudelleen käytössä marraskuun alussa. Näin pyhäinpäivän iltakirkko voidaan pitää kunnostetussa kirkossa. Puolen vuoden ajan messut pidetään seurakuntatalossa ja hautaansiunaamiset haudalla.

 Varsinainen juhla remontin jälkeen pidetään 15.12.2013. Silloin on kirkon 100-vuotismessu ja –juhla. Messussa saarnaa piispa Seppo Häkkinen. Sivun alkuun

  

Minun uskontunnustukseni (saarna 5.5.2013)

Mulle usko merkitsee tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa, kun ei vielä tiedä tulevaisuudesta ja kaikki on epävarmaa, jotain sellasta mikä on pysyvää. Mua alkais ahdistaa jos kaikki asiat mun elämässä olis epävarmoja, eli se turvan tunne, kun tietää et on yksi joka pysyy.

Näin 18-vuotias nuori kertoi, mikä hänelle on uskossa tärkeää. Saarnaa valmistellessa kysyin sitä facebookissa. Kysymys kiinnosti. Sain paljon vastauksia. Vastaajat eivät olleet ahkerimpia kirkossa kävijöitä, mutta kysymys pysäytti. Se oli kysymys, joka haastoi vastaamaan ja pohtimaan elämän olennaisia asioita.

Kysymykselläni haastoin ihmisiä pohtimaan omaa uskontunnustustaan. Meillä on yhteinen apostolinen uskontunnustus, joka kertoo että me olemme kristittyjä. Mutta jokaisella meistä on vielä oma uskontunnustuksemme. Se kertoo, siitä mikä uskossa on itsekullekin tärkeää. Jokainen ihminen kuvaa uskoaan omalla tavallaan. Minulla on oma tapani uskoa ja sinulla on oma uskosi. Ihmiset puhuivat siitä, mikä jää jäljelle kun kaiken turhan karsii pois uskon ympäriltä. Tärkeää ei ollut liittyä sanoin siihen uskontunnustukseen, jonka yhdessä tunnustamme tämän saarnan jälkeen. Ja silti siihen ne liittyivät, omin sanoin.

Jokainen, joka pohtii omassa uskossaan tärkeintä, liittyy siihen samaan ketjuun, jonka yksi lenkki oli tämän sunnuntain evankeliumi. Evankelista Johanneksella ja hänen kirkollaan oli oma uskontunnustuksensa: Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo. (Joh 16:27)

Omassa uskontunnustuksessa kerrotaan se, mikä uskossa on kaikkein tärkeintä. Johannekselle kaikkein tärkeintä oli muistuttaa, että Jeesus tuli ylhäältä taivaasta Isän luota alas maanpäälle. Ja tehtävänsä tehtyään hän palasi takaisin Isän luo. Kaikki siinä välissä oli tämän varsinaisen tehtävän rinnalla vähemmän tärkeää. Siinä on yksinkertaisessa muodossa Jeesuksen elämäntarina. Se mikä Johanneksen mielestä oli siinä olennaista. Johannes muistuttaa meitä siitä, että Jeesus oli Jumalan poika, joka tuli meidän tähtemme maailmaan.

Mutta oppi siitä että Jeesus tuli isän luota ja meni takaisin isän luo, on vaikeasti ymmärrettävä. Jeesus isän luota tulleena ja sinne palanneena ei tuo meille sitä turvaa, jonka Johannes siitä löysi. Ja turvaa ihminen elämässä tarvitsee. Turvaa ja pysyvyyttä. Parhaimmillaan on kyse siitä, että tuohon turvaan on kasvanut kiinni. On pikkutytöstä tai -pojasta kasvanut uskoon eikä tarvitse selitellä eikä ihmetellä vaan voi rauhallisin mielin elää. Ei ole yksinäisyyttä. On lukemattomat mahdollisuudet jokaisessa elämänhetkessä, ja yllättävissä hetkissä sisällä suurin viisaus.

Keskeistä uskossa on turva ja luottamus, että se kantaa, että on pohja joka pitää, vaikka mitä tapahtuisi. Toki uskosta saa iloa ja uskoa tulevaan, mutta se että voi luottaa johonkin pysyvään on se tärkeä. Se jokin mikä ei ikinä petä ja on aina siinä. Näin se vain on! Vastasi eräs minulle, enkä osaa minäkään muuta sanoa kuin että näin se vain on.

Elämässä ja jaksamisen takia ihminen tarvitsee tietoisuuden, että kaikki on lopulta korkeammassa kädessä. Vaillinaisen rakkauden maailmassa me tarvitsemme ehdotonta rakkautta. Että joku ehdoitta rakastaa niin paljon, että uhraa henkensä meidän puolestamme lunastaakseen juuri minut ikuiseen elämään. Se rakkaus tuo tullessaan hyvää oloa sisimpään ja kantaa läpi risukasojen ja rämeikköjen. Rakkaus, joka kohdistuu minuun virheistäni ja erheistäni huolimatta.

Turvaa antaa luottamus siihen, että saan harteilleni vain sen suuruisen taakan kuin jaksan kantaa. Taivun ehkä, mutten taitu. Luottamus siihen, että minulle annetaan mahdollisuus korjata tekemäni virheet eikä minua hylätä niiden takia.

Virheittemme tähden me tarvitsemme luottamuksen, että meillä on turva silloinkin kun tunnemme itsemme huonoksi. Siksi tärkeää, tai tärkeintä ovat anteeksiantamus ja armo. Se, että saa anteeksi väärät teot ja ajatukset ja että armo auttaa. Minä olen Isälle rakas ja hyväksytty. Onneksi on anteeksiantamus. Onneksi voi luottaa siihen, että Jeesus on meidät ristillä lunastanut. Syntisellä ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta onneksi on Jeesus.

Jokainen joka kertoi uskostaan puhui samasta asiasta. Uskossa on tärkeää se, että se koskettaa meidän elämäämme. Silloin usko ei ole vain jossakin kaukana, vaan on tässä lähellä ja antaa turvaa. Usko katsoo meidän kanssamme myös eteenpäin. On toivo, luottamus siihen, että vaikeimmissakin vaiheissa on Vierelläkulkija. Sitä on luottamus. Rakkauden kokemus silloinkin kun tunnemme itsemme huonoksi.

Vasta sen jälkeen kun usko koskettaa meidän elämäämme, kun usko ja elämämme kohtaavat toisensa, se voi rohkaista meitä rukoilemaan. Emme saa tosin kaikkea mitä pyydämme, toisin kuin Johannes kirjoitti. Mutta kun on meillä on turvallista, ei se haittaa. Rukouksiin ei tarvitse saada vastausta.

Rukouksesta puhui myös alussa mainitsemani nuori.

Samoin myös tosi tärkeä on rukoileminen, ei pelkästään yhteys Jumalaan, vaan koen että sitä kautta saan olla yhteydessä niihin ihmisiin joille ei enää voi soittaa tai mennä käymään. Rukoileminen on hankalina aikoina mulle todella tärkeä juttu, kun tuntuu että kukaan muu ei kuuntele niin tiedän et on olemassa joku jota kiinnostaa. Sivun alkuun

Synti – vanhurskaus – tuomio (saarna 28.4.2013)

Tänään ollaan keskellä ihmisten arkea. Jeesus puhuu synnistä ja tuomiosta.

Jokainen osaa sanoa mitä on synti. Välillä näemme syntiä enemmän omalla, välillä toisten ihmisten kohdalla. Jokaisella on oma, vähän erilainen, käsityksensä synnistä. Ja sitten on vielä Raamatun ja uskomme käsitys siitä.

Syntiä on tapana sanoa olevan kahdenlaista. On niitä erilaisia tekoja tai tekemättä jättämisiä, sanoja ja ajatuksia, joilla me rikomme omaa parastamme, toisia ihmisiä ja Jumalaa vastaan. Näitä syntejä varten on syntynyt ja laadittu erilaisia listoja synneistä. Erimielisyyksiä voi sitten syntyä siitä, mikä on syntiä ja mikä ei ole syntiä. Sekin on tärkeä asia, mutta ei ehkä kaikkein tärkein asia. Olennaista on, että jokainen tekee syntisiä tekoja.

Toiseksi on perisynti. Siis meillä jokaisella oleva taipumus tehdä syntiä. Joskus on sanottu että ihminen on synninalainen ja siksi ihminen olisi pohjimmiltaan huono. Siitä ei kuitenkaan perisynnissä ole kyse. Ei perisynti ole vienyt meistä pois sitä, mistä Jumala sanoi luodessaan Niin oli hyvä. Perisynti on kuitenkin se, joka kertoo miksi jokainen meistä tekee syntiä. Se kertoo kuinka mahdotonta kenenkään on keskittyä toisten synteihin, koska jokaisella on omiakin syntejä.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että perisynti, ihmisen taipumus syntiin, on se olennainen johon tulee kiinnittää huomio. Yksittäiset synnit ovat yksittäisiä, mutta niihin ei ole syytä keskittyä liikaa, koska kaikkia syntejä ei kuitenkaan koskaan voi huomata. Siksi pitää nähdä kokonaisuus.

Viime aikoina asiasta on keskustelu toisesta näkökulmasta. Tämä aika laittaa ihmisen koville. Ihmisen käsitys omasta arvosta voi olla vähäinen. Puhe perisynnistä voi saada ihmisen kuvittelemaan, että hän on huono. Keskustelun mukaan perisynnistä puhuminen voi johtaa siihen, että muutenkin heikoilla olevat ihmiset alkavat hävetä ja uskoa että he ovat huonoja. Siksi on esitetty, että esimerkiksi messun synnintunnustuksessa pitäisi puhua enemmän tekosynneistä kuin ihmisessä olevassa syntisyyden olemuksesta eli perisynnistä. Silloinkaan ei ole kyse syntilistoista, vaan jo tapahtuneiden syntien tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Joka tapauksessa lopputulos on sama. Me olemme syntisiä ihmisiä, olemme tehneet syntiä.

Jeesus sanoo tämän saman asian päivän evankeliumissa, että synti on sitä kun ihmiset eivät usko häneen. Jokaisella ihmisellä on epäuskoa Jeesusta kohtaan. Vaikka epäusko kuuluu myös Jumalan mielen mukaiseen uskoon, se kertoo synnin olemisesta meissä ihmisissä. Kukaan ei kykene rakastamaan Jumalaa yli kaiken eikä lähimmäistä niin kuin itseään. Emme voi uskon alueellakaan esiintyä toisia ihmisiä parempana tai tuomita toisia.

Kristillisen ihmiskäsityksen lähtökohta on jokaisen ihmisen kauneus ja hyvyys Jumalan edessä. Niin kuin luomiskertomuksessa sanotaan. Mutta samalla yhtä lailla on totta, että tämä kaunis ja hyvä ihminen on syntinen. Ja syntinen ihminen tuomitaan. Syntiä seuraa tuomio, kuten me niin helposti tiedämme. Ihmisten antama tuomio, mutta mikä vielä pahempaa Jumalan tuomio. Tätä tuomiota emme voi välttää. Näin toimii arkielämän sanapari synti – tuomio.

Jeesus kuitenkin sanoo, että voimassa ei enää olekaan tuo arkielämän sanapari synti – tuomio. Sen sijaan on olemassa kolmen sanan kokonaisuus synti – vanhurskaus – tuomio. Tämä Jeesuksen kertoma, ja hänen mukanaan tuoma muutos muuttaa kokonaan ihmiselämään. Siksi meitä ei enää koskekaan arkielämän sanapari synti – tuomio.

Synnin ja tuomion väliin on tullut vanhurskaus. Tämä vanhurskaus on tutummalta nimeltään Jeesus Kristus. Hänen elämänsä ja näin pääsiäisen aikaan juhlittava kuolemansa ja ylösnousemuksensa on se, mikä on tullut synnin ja tuomion väliin. Silloin kun tajuaa tehneensä syntiä tai oman syntisyytensä, on pelko tuomiosta. Vaikka Jumalan tuomio ei pelottaisikaan, niin toisten ihmisten tuomio voi olla suuri. Vanhurskaus ei estä toisia ihmisiä tuomitsemasta meitä meidän synneistämme. Vanhurskaus kuitenkin sanoo voivansa poistaa pelon, että joudumme elämään kaiken menneen kanssa, että emme voi aloittaa alusta. Jeesus Kristus tuli tänne maan päälle pelastamaan syntisiä ihmisiä, joita me jokainen olemme. Siksi synnille on tullut vastapuoli: Jeesus, johon jokainen meistä voi turvata syntiä vastaan. Synnintekemiseltä Jeesus ei meitä pelasta, mutta synnin seurauksilta.

Jeesuksen ydin on, että syntinenkin voi kelvata Jumalalle. Syntisenkään ei tarvitse pelätä tuomiota. Jeesus on tuonut sanalle tuomio kokonaan uuden merkityksen. Synnin kanssa tuomio tarkoittaa tuomitsemista meidän ansioidemme mukaan. Vanhurskauden vuoksi tuomio tarkoittaakin syntiselle vapauttavaa tuomiota. Tämän maailman ruhtinas, paholainen, on tuomittu, jotta meidät voidaan vapauttaa ikuisesta kuolemasta. Synnin palkkana vanhurskauden tähden ei enää olekaan kuolema vaan elämä.

Tämä lupaus kuuluu meille jokaiselle. Vaikka me teemme syntiä, me elämme sillä tavalla jo täällä maan päällä taivasta, että synti ei voi saada lopullista voittoa. Jeesus on meidän puolellamme! Sivun alkuun

  

Näemmekö me? (saarna 24.2.2013)

Joskus kauempaa näkee paremmin kuin läheltä. Joskus ulkopuolinen näkee sen, mille sisäpuolella oleva on sokea.

Tyros ja Sidon eivät olleet mitä tahansa paikkoja Palestiinassa. Jo Vanhassa testamentissa ne esiintyvät esimerkkeinä jumalattomuudesta, ylpeydestä ja itseriittoisuudesta. Niille kaupungeille Vanhan testamentin profeetat lupasivat useissa yhteyksissä Jumalan ankaria tuomioita. Ne olivat kaupunkeja, joiden kanaanilaiset asukkaat olivat pakanoita juutalaisille. He olivat halveksittavia ihmisiä, jotka eivät kuuluneet omaan kansaan. He olivat oman aikansa somaleja ja romaneja. Siksi raamatuntutkijat kiistelevät jopa siitä, menikö edes Jeesus Tyroksen ja Siidonin alueelle vai liikkuiko hän vain rajaseuduilla, mutta turvallisesti Juudan alueen sisällä. Tällaiselta seudulta kotoisin olevan ihmisen kanssa Jeesus oli tekemisissä.

Ennen päivän evankeliumia Jeesus oli ollut tekemisissä toisenlaisten ihmisten kanssa. Jeesuksen luona oli käynyt juutalaisia fariseuksia ja lainoppineita. He olivat tärkeitä ja arvostettuja ihmisiä. He tunsivat Raamatun. He olivat tulevalle Messiaalle kaikkein läheisimpiä. Heidän olisi pitänyt tietää kaikki, mutta heidän puheensa oli ollut syyttävää: Jeesus oli toiminut väärin. Heillä ei ollut aikomustakaan turvautua Jeesukseen tai pyytää häneltä apua. He tiesivät oikean ja väärän. Heillä oli Raamattu hallussa. Mutta yksi heiltä puuttui.

Vastakohtana näille juutalaisille läheisistä läheisimmille oli kanaanilainen nainen, jota varten edes Jeesus ei sanonut olevansa. Tämän oikean raamatullisen uskon silmin puolisokea nainen näki kuitenkin enemmän kuin ne, jotka olivat liikaa kiinnittäneet katseensa Raamattuun. Nämä miehet sokaisi oikealta elämältä liiallinen pitäytyminen heidän omaan tulkintaansa Raamatusta.

Naisella ei ollut Raamattua tukenaan. Hän ei tainnut tuntea sen sisältöä. Hän oli vapaa sen laista. Mutta hänellä oli oppi johon hän tukeutui. Oppi siitä että jotakin kuuluu jokaiselle. Ketään ei voi jättää kokonaan ulkopuolelle. Tämän opin tukemana hän uskalsi rikkoa Raamatun asettamat rajat ja puhutella Jeesusta ja pyytää Jeesukselta apua. Hänellä oli tuska ja suuri avun tarve. Siksi häneltä ei puuttunut avoimuutta elämälle ja Jumalalle. Häneltä ei puuttunut sitä yhtä, mikä fariseuksilta ja lainopettajilta puuttui.

On siis ainakin kaksi tapaa suhtautua Jeesukseen, kaksi näkökulmaa elämään. Raamattua lukiessamme meidän on helppo nähdä ja tietää oikea tapa toimia: meidän tulee olla avoimia Jumalan toiminnalle ohi liiallisen sitoutumisen Raamattuun lakina. Raamattua lukiessamme jokainen meistä valitsee automaattisesti ja ilman muuta kanaanilaisen naisen tavan toimia kohdatessaan Jeesuksen. Me tiedämme että Jeesuksen aikana ei pelastanut se, että tunsi Jumalan tahdon ja pyrki sen kirjaimelliseen noudattamiseen. Olennaista oli, että ihmisen sydämessä oli kaipaus. Olennaista oli, että ihminen tarvitsi Jeesusta ja etsi häneltä apua.

Jostakin syystä meillä jokaisella on oma liiallinen sitoutuminen Raamattuun, niin että jätämme elämän vähemmälle. Raamatusta muodostuu liian helposti laki, jonka täyttämisellä ja noudattamisella ajattelemme pelastuvamme. Jokaiselle meistä Raamatusta löytyvät kaikkein tutuimmat ja tärkeimmät kertomukset. Kuitenkaan meitä ei pelasta Raamattu eikä Raamatun sanan kirjaimellinen täyttäminen. Seppä-Högman sanoi sen Paavo Ruotsalaiselle: yksi sinulta puuttuu, Kristuksen sisällinen tunteminen. Aivan sama puuttui lainopettajilta, heillä oli Kristuksen ulkoinen tunteminen, mutta ei sisäistä. Kanaanilaisella naisella saattoi Kristuksen ulkoinen tunteminen olla vähäisempää. Mutta hänellä oli jos ei Kristuksen sisäistä tuntemista, niin tahto Kristuksen sisäiseen tuntemiseen.

Kanaanilainen nainen opettaa omalla käytöksellään täydellistä luottamusta ja täydellistä antautumista Jumalan toiminnalle. Silloin kun alamme asettaa rajoja sille, missä ja miten Jumala voi toimia meidän elämässämme, alamme luoda fariseusten ja lainoppineiden syytöksiä vääränlaisesta kristillisestä elämästä. Omasta tavastamme uskoa voi syntyä se pelastava oppi, johon luotamme. Kuitenkaan vahvin ja varminkaan usko ei pelasta ketään. Me pelastumme yksin armosta: meidät pelastaa Jeesuksen lupaus. Mutta uskon avulla me voimme löytää Jeesuksen lupaukset ja ymmärtää että ne koskevat juuri minua. Samalla tavalla kuin kanaanilainen nainen uskoi, että Jeesus voi pelastaa hänen tyttärensä – ja samalla hänet.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, millä tavalla ulkoinen tunteminen, se mitä voimme oppia Raamatusta, kuulla toisilta ihmisiltä muuttuisi sisäiseksi tuntemiseksi. Sisäinen tunteminen on eri asia kuin tunteet. Sisäisessä tuntemisessa ei välttämättä tarvitse olla tunteita lainkaan, mutta siihen voi kuulua niitä.

Kertomus kanaanilaisesta naisesta, joka etsi apua tyttärelleen, on meille yksi oppitunti ja opas Kristuksen sisäiseen tuntemiseen. Silloin painopiste on sen ymmärtämisessä ja uskomisessa, mikä uskossa on tärkeintä: kastettuina me olemme saaneet osaksemme osallisuuden Kristukseen. Kristuksen sisäisessä tuntemisessa on kyse tämän elämän ainutlaatuisuuden ymmärtämisestä: jokainen hetki on tärkeä. Vastoinkäymisistä huolimatta elämä on elämisen arvoista, aina on olemassa se jokin joka kantaa: Jeesus Kristus. Sitäkin on Kristuksen sisäinen tunteminen.

Joskus kauempaa näkee paremmin kuin läheltä. Joskus ulkopuolinen näkee sen, mille sisäpuolella oleva on sokea. Näemmekö me vai olemmeko me sokeita? Sivun alkuun

 

Aina ei voi ymmärtää (saarna laskiaissunnuntaina 10.2.2013)

Vanhus oli pitänyt päiväkirjaa. Monen päivän kohdalla oli samanlainen merkintä: ”Tänään ei kukaan soittanut tai käynyt.” Häntä ei ollut jätetty yksin. Läheiset ihmiset kävivät tapaamassa häntä säännöllisesti, ainakin joka viikko. Se tuntui heistä riittävältä. Työn ja kaiken muun omaan arkeen kuuluvan keskellä kerran viikossa tuntui siltä, että on yhteydessä useasti. He eivät tehneet mitään väärää. Mutta kerran viikossa on harvoin sille, joka asuu yksin ja joka on sidottu omaan asuntoonsa, kun on vaikea liikkua.

Ihminen ei voi aina ymmärtää. Hän ei voi ymmärtää sitä, mitä vaikkapa yksinasuva vanha ihminen kokee. Ymmärrys syntyy ihmiselle heikkouden kautta. Ihminen, joka ei ole heikko eikä anna itselleen lupaa olla heikko, ei voi ymmärtää. Ihminen voi ymmärtää toista ihmistä elämättä tämän elämää ja ongelmia. Mutta jos hän ei tunnusta omaa heikkouttaan, hän sulkee itsensä ymmärryksen ulkopuolelle.

Tämän sunnuntain evankeliumi puhuu ihmisistä, jotka eivät ymmärrä. Kuitenkin he olivat evankeliumissa ne ihmiset, joiden olisi pitänyt tietää eniten, jotka olivat olleet kaikkein eniten Jeesuksen seurassa. Heidän olisi pitänyt ymmärtää parhaiten. Usein ne, joiden luulisi tietävän ja ymmärtävän eniten, ymmärtävät todellisuudessa kaikkein vähiten. Siinä on ristiriita, jonka kanssa elivät Jeesuksen opetuslapset, ja heidän jälkeensä jokainen kristillinen sukupolvi vuorollaan. Nyt on meidän vuoromme olla niitä, jotka eivät aina ymmärrä.

Opetuslasten vastakohta oli sokea kerjäläinen. Hän oli niin heikko, että hänellä oli ymmärrystä. Hän tiesi, että hän tarvitsee apua ja turvaa elämässään. Hän oli yksinäinen, mutta ymmärtäväinen. Hän tiesi tarvitsevansa apua ja hän tiesi millaista apua hän tarvitsee. Hänen ymmärryksensä ei johtunut kerjäläisyydestä tai sokeudesta. Se johtui hänen valmiudestaan tunnustaa oma heikkoutensa. Ymmärrystä ei tuo se, että on heikoilla. Ymmärryksen antaa oman heikkouden tunnustaminen.

Mutta heikkous ja avun tarvitsemisen ymmärtäminen ei riitä. Tarvitaan myös hänet, joka ymmärtää ja tahtoo auttaa. Jokaisella ihmisellä on jonkinlaista ymmärtämättömyyttä. Se johtaa meidät kysymään, millaista ymmärtämättömyyttä meillä on. Ketkä ovat ne heikot ja avun tarpeessa olijat, joiden elämää ja tarpeita me emme ymmärrä.

Yksinäisyys on yksi tapa olla heikko. Moni ihminen on yksin ja yksinäinen. Silloin hän on heikoilla. Sen ymmärtämiseen tarvitaan ymmärrystä. Jotain sellaista ymmärrystä oli 30 vuotta sitten, kun syntyi palvelupäivä. Ettei ihmisen tarvitsisi olla yksin. Että olisi yksi päivä vähemmän, jonka iltana ihminen joutuu toteamaan, että kukaan ei tänään soittanut tai käynyt.

Tänään on koolla paljon niitä, joiden viikkoon kuuluu keskiviikkoisin Ilona ja Toivo. Että ei tarvitse olla yksin. Siltikin minä uskallan nostaa esille kaksi kysymystä. Onko täällä kirkossa tänään enemmän niitä heikkoja, jotka ymmärtävät oman heikkoutensa ja tarvitsevat muita ihmisiä? Vai onko täällä tänäänkin enemmän meitä, joiden pitäisi ymmärtää. Joiden pitäisi ymmärtää yksinäisen ihmisen tarve saada joka päivä vierailija tai puhelu. Ja joiden pitäisi siksi tehdä jotain.

Ihmiselämään kuuluu lähimmäisenrakkauden kehotus. Tätä kehotusta eivät ymmärtäneet ne ihmiset, jotka yrittivät estää sokean miehen pääsemisen Jeesuksen luo. Heidän oli vaikea ymmärtää tuota velvoitetta, koska he eivät itse tunnustaneet omaa heikkouttaan ja että myös he tarvitsevat lähimmäisenrakkautta.

Tämä lähimmäisenrakkauden velvoite pitää kuitenkin erottaa uskosta. Meidän uskomme ei seiso eikä kaadu sen varassa, ymmärrämmekö auttaa toisia ihmisiä. Saattaisi olla hyvä, jos voisimme välillä velvoittaa toisiamme siinä, että uskon tulee näkyä tekoina. Niin ei kuitenkaan ole.

Mutta ymmärtäminen tai ymmärtämättömyys ei liity vain sokean kerjäläisen auttamiseen. Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen tehtävää syntien anteeksiantajana jokaiselle ihmiselle. Siinä suhteessa sokea mies Jerikon tiellä ymmärsi enemmän. Hän uskoi Jeesukseen. Opetuslapset alkoivat ymmärtää vasta ylösnousemuksen jälkeen. Me elämme ylösnousemuksen jälkeen.

Siksi meidän elämässämme tulisi olla sekä ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan että Jumalaa kohtaan. Meissä voisi olla sen verran ymmärrystä, tunnustamme oman heikkoutemme ja olemme valmiita auttamaan toisia heikkoja. Uskomme, että Jeesus hankki anteeksiantamuksen meille jokaiselle. Uskomme että ehtoollispöytä tarjoaa meille täydellisen vapautuksen synneistä. Uskomme, että ehtoollispöytä kuuluu niin jokaiselle joka on heikko kuin jokaiselle, joka ei ymmärrä. Ei ehtoollispöydässä ymmärrys lisäänny, mutta Jumala jakaa siellä armoa ja rakkautta meille jokaiselle. Jumalan rakkaus kestää kaiken. Jumalan rakkaus uskoo kaiken. Jumalan rakkaus toivoo kaiken. Jumalan rakkaus kärsii kaiken. Sivun alkuun

 

Vapaaehtoisia saatiin suntion tehtäviin (lauantai 2.2.2013)

 Vapaaehtoisia kaipasimme ja niitä saimme. Vapaaehtoisten merkitys on yhä tärkeämpi seurakunnissa. Sillä on jonkin verran taloudellista merkitystä. Suurempi merkitys on kuitenkin yhteisöllinen. Seurakunta-sanan taustalla on kreikan sana ekklesia, joka merkitsee kokoonkutsuttu. Parhaimmillaan se merkitsee että kokoonnumme yhteen yhdessä tekemään.

 Tällä hetkellä meillä on seurakunnassa monenlaisia vapaaehtoisia. On kirkkokuorolaisia. On isosia. On ystäväpalvelulaisia. On tiekirkkopäivystäjiä. Uusimpana ryhmänä ovat vapaaehtoissuntiot seurakuntamestarin vapaapäivinä.

 Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina kokoonnuimme keskustelemaan asiasta. Paikalla oli mukavasti porukkaa ja muutamat olivat jo etukäteen ilmoittaneet kiinnostuksestaan. Tällä hetkellä vapaaehtoissuntioiksi ilmoittautuneita on kaksitoista, raamatullinen luku. Lisää kuitenkin mahtuu mukaan.

 Vapaaehtoissuntion tehtävinä on suntio-Hannumme vapaapäivinä toimia messussa ja kirkollisissa toimituksissa suntioina. Niitä tehtäviä on kirkon valmistelu etukäteen, suntion tehtävät toimituksen aikana ja jälkikäteen kaiken laittaminen kuntoon. Hautajaisissa tehtäviä on enemmän sisältäen arkun tuomisen kirkkoon ja haudalle mennessä mukana oleminen.

 Kokoontumisessamme löysimme mielestäni oivallisen systeemin tehtävien jakamiseen. Tässä vaiheessa muodostamme vapaaehtoisista kolme ryhmää. Kukin ryhmä ottaa vastatakseen yhden viikonlopun suntion tehtävistä. Näin tehtävä tulee yhdelle ryhmälle joka kolmas kerta. Talvikautena se tarkoittaa noin joka kolmas kuukausi ja kesäloman aikana joka kolmas viikko. Kukin ryhmä voi sitten keskenään sopia, miten he jakavat tehtävät.

 Juuri luin miten Kangasniemen seurakunnassa on perustettu kymmenhenkisiä vapaaehtoisryhmiä kutakin messua varten. Nämä ryhmät sitten vuorollaan ovat mukana joka messussa. Siihen suuntaan tahtoisin (jos osaan) kehittää messujen vapaaehtoistehtäviä. Tehtäviä löytyy vaikka kuinka paljon myös itse messussa: tekstinlukijat, erirukousten tekijät ja lukijat, esilaulaja, musiikkiryhmä, kolehdinkantajat, ehtoollisavustajat, kirkkokahvien keittäjät, vaikkapa saarnaaja...

Sitä odotellessa... Sivun alkuun

 

Jumala on? (Lähilehden hartaus 30.1.2013)

 

Tie on auraamatta.

Tässä mies kulkee omia teitään.

Lumi tarttuu kenkiin.

Ensimmäiset tulevat viimeisiksi.

Täällä ei ole ketään.

Jumala on!

 

Sataa yksinäisiä lumihiutaleita.

Istun takan edessä.

Puut palavat.

Lämpö leviää kylmille sormilleni.

Lepään mökillä.

Jumala on.

 

Takkatulen ääressä on elämä.

Huolehdin että tuli ei sammu.

Kädessä kuuma teekuppi.

Tällä hetkellä en kaipaa muuta.

Unelma todellisuuden keskellä.

Jumala on!

 

Olen tässä tänään.

Huomenna huutaa todellisuus.

Molemmista käsistä vedetään.

Hyviä asioita pitää tehdä.

Ne eivät kysy minun tahtoani.

Jumala on?

 

Yhdennellätoista hetkellä!

Hiilloksen viimeinen kekäle punertaa.

Annan teen viiletä kupissa.

Noukin lumihiutaleen kielelleni.

Minulla ei ole kiirettä!

Jumala on!

 

Tuli on sammunut.

Pelti on kiinni.

Lämpö ei karkaa.

Astelen vapaana pois mökiltä.

Ansaitsematon armo.

Jumala on! Sivun alkuun

 

Ei minusta ole siihen (saarna 20.1.2013)

 

En minä, ei minusta ole siihen.

 Monen ihmisen luontainen reaktio jonkin uuden ja yllättävän asian edessä on epäily ja epävarmuus omista kyvyistä ja taidoista. Tämän epävarmuuden kanssa jokainen meistä joutuu elämässään välillä kamppailemaan.

Onnistuihan se, ei se niin vaikeaa ollutkaan.

 Yhtä lailla tuttu on tämäkin reaktio. Alun epäilyn jälkeen ihminen on kuitenkin rohjennyt tehdä uutta. Tehtävään ryhdyttyään hän on huomannut, että hänestä löytyy kykyjä ja taitoja, joita hän ei tiennyt hänessä olevankaan.

Kaikkiin tehtäviin ja elämänvaiheisiin liittyy Jumalan käsky rakastaa lähimmäistä. Kaikissa tehtävissä me palvelemme lähimmäistämme. Kukaan ei elä itseään varten. Me elämme toisiamme varten. Kannamme toistemme elämää käsissämme.

 Jeesus toimi samalla tavalla kuin kuka tahansa, jolta pyydetään uutta asiaa. Ensivaikutelma kuulijalle ja lukijalle on, että tämä ei ollut hänen juttunsa. Hän halusi välttää hankalaa tilannetta. Hän oli epävarma omasta tekemisestään. Hän oli samanlainen kuin kuka tahansa uudessa oudossa tilanteessa, hänen uuden elämänsä ensimmäisinä päivinä. Jeesus oli saanut tehtävän, hän oli rekrytoinut ihmiset. Nyt alkaisi työ. Mutta hän oli epävarma.

 Vaikka kertomani ensivaikutelma tästä tekstistä ei anna oikeaa kuvaa Jeesuksesta, niin kuljetaan tuo tie loppuun asti. Jotakin löytyy jokaisen tien varrelta, ja jonnekin jokainen tie johtaa. Tilanne eteni ja lopulta Jeesus ei voinut enää kieltäytyä, vaan rohkeni tehdä täysin uutta. Ei vain Jeesus, vaan jokainen hääjuhlaan osallistunut huomasi, että Jeesuksesta löytyi sellaisia kykyjä ja taitoja, joita kukaan ei arvannut hänessä olevan. Hän oli tyypillinen uuteen epäröiden suhtautuva, joka kuitenkin osasi.

 Mutta Jeesuksen tehtävään ryhtyminen merkitsi enemmän kuin tuota yhtä onnistunutta ihmettä. Jeesuksen ulkoapäin tavalliselta epävarmalta pitkätukalta näyttänyt toiminta lähti liikkeelle toisesta suunnasta. Jeesus ei ollut toisten ihmisten johdateltavissa. Hän ei ollut riippuvainen toisten ihmisten motiiveista. Hän ei tullut maailmaan toteuttamaan erilaisten ihmisten erilaisia toiveita ja unelmia. Jeesus toteutti vain oman taivaallisen Isänsä ohjeita.

 Ensikuulemalta se tarkoittaa, että Jeesus elää omassa erityisessä maailmassaan. Sieltä hän ei saa minkäänlaista kosketusta tavallisen ihmisen elämään. Hän ei ole valmis kuulemaan ja toteuttamaan ihmisten pyyntöjä. Hän on itsekäs, ei avulias ja epäitsekäs ihmisten auttaja. Meillä olisi esittää toiveita ja pyyntöjä hänelle. Hän ei halua eikä voi ymmärtää meitä. Hän ei voi päästä kosketukseen meidän kanssamme, koska hän ei ota vastaan ohjeita tai pyyntöjä ihmisiltä, vaan ainoastaan omalta Isältään.

 Isän näkökulma maailmaan on kuitenkin ihmisen näkökulma. Isä nimenomaan antoi ohjeita ja tehtäviä Jeesukselle siksi, että hän olisi mahdollisimman lähellä tavallista tallaajaa ja epävarmaa kirkon penkissä istujaa. Me näemme, miten Isän ohje oli juuri se, mitä ihmiset tarvitsivat. Jeesuksen isältä saama ohje oli sama kuin ihmisten omat pyynnöt. Vaikka hänen aikansa ei vielä ollut tullut, niin silti hän auttoi ihmisiä. Jeesus ei tehnyt vain juuri ja juuri sen verran kuin tarvitsi. Hän antoi ylenmäärin, paljon enemmän kuin ihmiset odottivat. Juuri siitä Jeesuksen kohdalla on kyse. Jeesus antaa meille paljon enemmän kuin mitä me osaamme pyytää tai toivoa.

 Jeesuksen aika ei ollut Kaanassa. Hänen aikansa tuli myöhemmin. Hänen varsinainen hetkensä oli ristillä. Siellä hän teki suuren rakkauden teon. Siellä hänet kirkastettiin. Silloin oli hänen aikansa. Se oli täytetty. Ristillä Jeesus toimi samalla tavoin kuin Kaanan häissä. Hän antoi paljon enemmän kuin kukaan osasi pyytää tai toivoa.

 Jokaisen ihmisen pyyntö lähtee tästä hetkestä. Ihmisen pyynnöt kohdistuvat siihen, miten selviäisimme tämän hetken vaikeuksista eteenpäin. Miten En minä, ei minusta ole siihen muuttuisi rohkeudeksi. Ettei uskon etsiminen lopu epävarmuuteen.

 Jeesus antoi enemmän. Hän tuli ihmisten avuksi. Hän teki lopun ihmisten avuttomuudesta. Jeesus antoi ristillä yhdellä kertaa avun kaikkiin pyyntöihin auttaa hädässä, kun elämä ei mennytkään oikein. Hän antoi avun jokaiselle. Hän antoi avun kaikenlaisista väärintekemisistä. Meidän ei tarvitse joka kerta erikseen miettiä, voisiko Jeesus auttaa tästä synnin hädästä. Voisiko Jeesus auttaa tästä rikkomuksesta? Vieläkö tämän kerran Jeesus auttaisi minua?

 Jeesus antoi enemmän. Hän teki kerralla lopun ihmisen avuttomuudesta Jumalan edessä. Jeesus on jo auttanut epävarmaa ja avutonta. Jeesuksessa ilmestyi Jumalan täydellinen, kaiken ylittävä avuliaisuus. Ihmisen arvo ei ole kiinni onnistumisesta ja epäonnistumisesta, vaan Jeesuksen apu koskee kaikkia. Niin niitä, joista ei ole siihen, kuin niitä, jotka onnistuvat. Jeesus ei elänyt itseään varten. Hän eli meitä toisia varten. Siksi hän antaa itsensä meille yhä uudelleen ehtoollispöydässä. Siellä saamme ylenmäärin Jumalan anteeksiantamusta ja rakkautta. Sivun alkuun

 

Lähetysterveisiä (tiistai 15.1.2013)

 Tämän vuoden alussa tapahtui muutoksia seurakuntamme nimikkoläheteissä. Pitkäaikaiset nimikkolähettimme Arja ja Osmo Harjula ovat jääneet eläkkeelle. Heidän työuransa Kenian evankelis-luterilaisen kirkon työyhteydessä Matongon teologisessa seminaarissa on päättynyt. Rukouksin ja taloudellisesti olemme heidän työtään tukeneet, ja he ovat vierailleet ahkerasti Hartolassa. Heidän myötään päättyi Hartolan seurakunnan pitkäaikainen tuki Suomen luterilaiselle evankeliumiyhdistykselle.

 Uutena nimikkokohteenamme on vuoden alusta Medialähetysjärjestö Sanansaattajien kautta SAT-7 -satelliittikanavan arabiankielisen työn tukeminen Lähi-idässä. Sen ohjelmia katsotaan yli 70 maassa Keski-Aasiassa, Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Sanansaattajien marokkolaissyntyinen lähetystyöntekijä tekee arabiankieliselle kanavalle raamatunopetusohjelmaa, minkä lisäksi järjestö tukee arabiankielisiä naistenohjelmia. Sanansaattajat tukee myös arabiankielisen lastenkanavan työtä. Tässä työssä olemme mukana. Sanansaattajien työntekijä Arja Asikainen esittelee ko työtä palmusunnuntaina 24.3. messun jälkeen seurakuntatalossa.

 Edelleen jatkamme Lehtisen perheen sekä Helena ja Jukka Kalliosen työn tukemista. Lehtiset ovat tällä hetkellä kotímaan lomajaksolla, ja toivon mukaan pääsevät tänä vuonna jatkamaan työtään Etiopiassa Mekane Yesus -kirkon työyhteydessä. Lehtiset ovat mukana sunnuntaina 27.1. Kansanlähetyksen kirkkopyhän jälkeen lähetystilaisuudessa srk-talossa. Kallioiset ovat jo virallisesti palanneet Japanista Suomeen, mutta menevät vielä lyhytaikaisesti Japaniin tänä vuonna. Tätä Japaniin työtä tuemme vielä tänä vuonna.

 Samoin jatkamme edelleen Senegalin luterilaisen kirkon työn tukemista. Siellä tuemme kahden kirkon työntekijän Awa Marronen ja Yack Sarrin jatko-opintoja. Heidän pitäisi valmistua tänä vuonna.

 Loppuvuonna meillä on edessä jälleen uusien nimikkolähettien pohtiminen Kallioisten ja nimikkostipendiaattien sopimusten päättyessä. Mutta näillä mennään tänä vuonna. Sivun alkuun

 

Lasse Virénin kaatuminen (saarna 30.12.2012)

 Ihmisiä kompastuu ja nousee. Yksi kompastuminen ja nouseminen on monella vanhemmalla suomalaisella erityisesti mielessä. Lasse Virenin kymppi Münchenissä 1972. Mutta muistammeko että tuolloin kaatui kaksi miestä, toinen nousi, toinen ei. Jokin heidät erotti toisistaan. Toisella oli voitontahtoa, toinen luovutti kompastuttuaan. Siinä nuo kaksi miestä Münchenin olympiastadionilla erosivat toisistaan.

 Ihmiselämässä on pohjimmiltaan kysymys kompastumisista. Jokaisen ihmisen elämä on täynnä erilaisia kompastumisia, välillä ihan oikeasti, paljon useammin kuvainnollisesti. Kompastumisia ei kukaan voi estää. Niitä tulee joka tapauksessa. Pääpaino siirtyy silloin siihen nousemmeko kompastumisen jälkeen. Silloin kun kompastumme oikeasti, jokainen tahtoo nousta ja jatkaa eteenpäin kohti päämäärää, onpa se kauppa, pankki, työpaikka, koti. Kuvainnollisista kompastumisista on paljon vaikeampi nousta. Usein nousemme, toisinaan jäämme nousematta. Juuri siellä kohdataan elämän hyvyys, missä elämän syvyydessä on toinen ihminen.

 Nyt Simeon sanoo, että Jeesus on pantu koetukseksi meille, jotka kompastumme ja monesti nousemme. Simeon siirtää kompastumisen uudelle tasolle. Enää ei ole kyse oikeasta kompastumisesta tai edes pelkästään kuvainnollisesta kompastumisesta, ja niistä nousemisesta. Yleensä kaatuessamme pystymme nousemaan omin avuin, joskus tarvitsemme toisen auttamaan ja ottamaan kiinni kainalosta. Joistakin elämän kolhuista voimme selvitä yksin, monesti tarvitsemme auttajia, jotta emme anna periksi kohtalollemme.

 Mutta sitten on niitä kompastumisia, joista ei ole edes mahdollista selviytyä yksin eteenpäin. Niissä on välttämätöntä saada apua ulkopuolelta. Vaikka olisi minkälainen Lasse Virenin voitontahto, se ei riitä. Sellaisella kompastumisella on hyvin yksinkertainen ja tuttu nimi: synti. Myös synnin kohdalla on sama kysymys, tyytyäkö omaan kohtaaloonsa vai toimiako kaipaamansa asian hyväksi. Synnin kohdalla tuo asia on pääseminen osalliseksi armosta, syntien anteeksisaaminen.

 Synnistä nouseminen armon avulla ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Synnistä nouseminen tarkoittaa oman syntisyyden tunnustamista. Synnistä ei voi nousta omin voimin, mutta ei voi nousta myöskään ennen kuin myöntää kaatuneensa.

 Vain maassamakaavat voidaan nostaa pystyyn. Joka kerta kun ihminen turvautuu armoon noustakseen kaatumisensa jälkeen, hän samalla tunnustaa oman syntisyytensä. Armoa ei voi olla ilman syntiä. Armo tulee meidän osaksemme vasta sen jälkeen kun tunnustamme syntimme. Samalla annamme tuomita itsemme. Jumalan armo tuomitsee aina ihmisen paljastaen hänet sellaiseksi kuin hän on. Kaatuneeksi, kompastuneeksi, syntiseksi ihmiseksi.

 Välillä kuulee sanottavan, että armo voi olla halpaa tai liian helppo asia. Ihmiset saavat syntejään anteeksi liian helposti, kun kuka tahansa voi saada syntinsä anteeksi. Ajatus taitaa silloin kulkea jotenkin niin, että liian heppoisin perustein ihmisille julistetaan syntejä anteeksi. Otetaan nyt vaikkapa esimerkiksi jokaisen messun alussa oleva rippi, synnintunnustus ja synninpäästö. Siinä pappi ei synninpäästöä julistaessaan millään tavoin voi kontrolloida kenelle ja millä perusteella julistaa syntejä anteeksi. Toinen asia on se, kun joku tekee saman synnin yhä uudelleen. Olisiko siis niin, että silloin mennään liian matalan aidan ylitse.

 Mutta kun meille on luvattu, että armo kuuluu kaikille. Kukaan ei ole kelvoton ottamaan armoa vastaan. Kompastumisesta ja nousemisesta, tuomiosta ja armosta tulevat osallisiksi kaikki. Näin joulunaikaan ja Jeesuksen seimen äärellä on hyvä muistaa keitä siellä on käynyt ja keitä sinne vielä tulee. Paikalla olivat niin köyhät reppanat paimenet kuin viisaat rikkaat tietäjät. Jumalan Jeesuksessa maailmaan tuoma pelastus ja armo kuuluvat jokaiselle, joka vain kuulee sen.

 Siksi armo ei ole koskaan liian helppoa ja halpaa. Armon voi saada osakseen vain sellainen ihminen, joka on on nöyrtynyt tunnustamaan armon tarpeen. Siksi armoa hamuavat ihmiset ovat tunnustaneet kaatuneensa elämän radalla. He ovat tunnustaneet, että eivät selviä omin voimin eteenpäin. He ovat tunnustaneet olevansa syntisiä ihmisiä, vieläpä ansaitsevansa tuomion. Sellaiset ihmiset saavat armon osakseen. Ei se armo sen saajille helpolla ja halvalla tule. Siksi Jumalan armoon turvautuminen ei ole koskaan liian helppoa. Kukaan ei saa itselleen armoa liian halvalla.

 Suurempi ongelma kuin armon helppous on yleinen kielto kompastua. Ihminen ei saisi olla syntinen. Se on armottomuutta, jota vastaan pitää taistella voimakkaammin kuin liian helposti myönnettyä armoa vastaan. Olisi hyvä jos tässä maassa saisi rauhassa olla myös hidas, kompastua ja nousta uudelleen, kurkottaa taivaisiin ja kapsahtaa maahan. Ja välillä, olla vaan. Sillä oikeassa elämässä ihmiset sekä kompastuvat että nousevat – ja jäävät toisinaan nousematta. Siksi tarvitaan auttajia ja armoa.

 Kahlil Gibran on sanonut, että mitä syvemmäksi suru tekee olemisen, sitä suurempi riemu sinne mahtuu. Molemmat evankeliumin profeetat Simeon ja Hanna sekä Jeesuksen vanhemmat ovat merkkejä surusta jonne mahtuu riemu. Sellaisesta elämästä, joka ei luovuta kaipuutaan kohtaloonsa tyytyen. Kompastuttuaan sellainen elämä nousee, omin avuin tai Jumalan avulla, tilanteen mukaan. Sellainen elämä ei anna uskonnollisen patenttiratkaisun ratkaista elämää, vaan pitäytyy Jumalan armon odotuksessa. Sellainen elämä janoaa Jumalan armoa, ja odottaa sitä.

 Profeetta Miika kuvaa kompastumista ja nousemista, syntejä ja armoja. Hän kuvaa Jumalan työtä ihmisen hyväksi:

 Mutta minä kohotan katseeni Herraan, odotan pelastusta Jumalaltani. Jumalani kuulee minua! Älä ilku, viholliseni, minulle. Vaikka olen kaatunut, minä nousen vielä, vaikka olen keskellä pimeyttä, Herra on minun valoni. Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan, siksi joudun kantamaan hänen vihaansa, kunnes hän ratkaisee asiani ja armahtaa minut. Hän johdattaa minut valoon, minä saan nähdä, kuinka hän pelastaa minut. Miika 7:7-9 Sivun alkuun

Maria ja Jeesus-lapsi -patsaat (jouluaamun saarna 25.12.2012)

Ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen,:,: oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!:,:

Kun olin vaelluksella Santiago de Compostelaan elo-syyskuussa kävin päivittäin kirkossa. Jokaisessa kirkossa oli patsas neitsyt Mariasta pieni Jeesus-lapsi sylissään, toisinaan useampiakin. Jokainen niistä patsaista kertoi joulun ihmeestä, Jumalan tulemisesta ihmiseksi meidän keskellemme. Ensimmäisessä kirkossa jaksoin ihastella patsaan kauneutta. Vielä muutamassa seuraavassa huomasin patsaan ja saatoin vilkaista hetken Mariaa ja Jeesus-lasta. Sen jälkeen kyllästyin. Kirkkoon tullessani huomasin kyllä patsaan, mutta katseeni etsi jotain uutta ja erilaista.

Lopulta kyllästyin paitsi noihin jouluaiheisiin patsaisiin myös koristeellisiin alttariseiniin. Mitä pitemmälle matka eteni ja mitä useammassa kirkossa olin käynyt, sitä enemmän minua miellytti yksinkertaisuus. Koristeltuja neitsyt Marioita Jeesus-sylissään ja kullattuja alttariseiniä enemmän kirkon penkissä istuessani kiinnitin katseeni johonkin yksinkertaiseen kohteeseen. Minä väsyin loistokkuuteen ja kauneuteen.

Juhlan, joulunkaan tarkoitus ei toteudu siinä, että vietämme joka päivä joulua. Me tarvitsemme juhlia, mutta me tarvitsemme myös arkea. Kaunis on kaunista vain silloin kun voimme verrata sitä muuhun. Talvisten huurteessa olevien puiden kauneus korostuu, kun on olemassa syksyn harmaus ja synkkyys. Liika on liikaa. Juhlien ja juhlallisuuden merkitys syntyy siitä, että ne eivät ole tavanomaisia.

Me tarvitsemme juhlapyhiä. Niiden muistaminen auttaa jaksamaan arkena. Niistä saa kokemuksia, jotka syventävät ymmärrystä. Eikö joulu synny siitä, että on juhla ja sen merkitys, mutta myös aikaa ja mahdollisuus valmistautua juhlan viettoon, kukin omien tapojensa ja tahtonsa mukaan. Joulun juhlavuus syntyy siitä, että silloin on jotain erityistä. Tuo erityinen liittyy vaikkapa tänään jouluaamuna siihen, että vain kerran vuodessa kirkkoon tullaan aamuhämärässä ja lähdetään pois auringon noustessa.

Joulun varsinainen erityinen on kuitenkin aivan muualla kuin messun alkamisajassa tai kauniissa talvimaisemassa. Joulun keskeisin merkitys on juuri niissä Maria ja Jeesus-lapsi -patsaissa. Niiden sanoma on yksinkertainen, mutta riittävä. Jeesus-lapsi on riittävästi joulussa. Jumala syntyi ihmiseksi Jeesuksessa. Kristus otti omakseen ihmisyyden antaakseen meille kestävän elämänperustan. Tämä tapahtui rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Hän rakastaa meitä ehdoitta.

Kristuksen ehdottomasta rakkaudesta ihmisiä kohtaan nousee jouluevankeliumin ilosanoma. Joulussa ei ole kyse siitä mitä ihminen ehtii ja saa aikaiseksi. Joulu ei ole ihmisen suuntautumista Jumalaa kohden silloinkaan kun hän itse tulee kirkkoon. Joulun sanoma ei tyhjenny ihmisen omiin pyrkimyksiin ja haluihin löytää seimi ja Jeesus-lapsi. Suunta ei ole meistä ihmisistä Jumalaa kohti. Jeesuksen omia sanoja mukaillen, ihminen ei ole joulua varten, vaan joulu on ihmistä varten. Joulu on meitä ihmisiä varten silloinkin kun me kyllästymme jouluun. Espanjan kirkkojen mariat ja jeesukset olivat siellä minua varten silloinkin kun minä unohdin ne.

Jeesuksen kohdalla on aivan samoin. Me unohdamme helposti Jeesuksen. Talli ja seimi saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Mutta Jeesus ei unohda meitä. Hän ylittää kaikenlaiset inhimilliset rajaaidat. Hänen tulemisensa ihmiseksi koskettaa kaikkia. Hän on läsnä kaikessa hengellisessä ponnistelussa ja totuuden etsimisessä. Siksi mekin jaamme joulun iloa näkyvällä tavalla lähimmäisille lähellä ja kaukana.

Kaikkien jouluvalmistelujemme keskellä joulun sanoma kiteytyy seimessä, joka on vähän yksinkertaisena kirkon seinustalla. Se muistuttaa, että joulu on liikettä ylhäältä alaspäin. Me emme itse saa joulua aikaan. Kaikki lähtee liikkeelle Jumalasta. Ihmisen ei tarvitse luoda itselleen joulua tai pyrkiä löytämään seimeä ja seimen lasta. Jumala on se, joka osoittaa suunnan. Monissa muuten kauniissa ja hyvissä joululauluissa annetaan siinä mielessä virheellinen kuva, että niiden perusteella voi luulla, että ihmisen tehtävä on tehdä joulu. Joulua ei voi tehdä. Jouluna ei tarvitse pyrkiä yhtään paremmaksi kuin on. Jouluna ei tarvitse pyrkiä mihinkään.

Jouluevankeliumissa tätä liikettä, jossa joulu tulee keskellemme, kuvaa enkelien ilmoitus paimenille. Me olemme samassa tilanteessa paimenien kanssa. Meidän ei tarvitse etsiä Jeesusta Kristusta. Meidät ohjataan Kristuksen luokse. Tänä aamuna olemme laulaneet virsissä, miten Jumala toimii, Jumala antaa, Jumala tulee lähelle, Jumala on aktiivinen.

Tänäkin aamuna Jumala on meidän keskellämme. Tänään voimme nähdä seimen lapsen Jeesuksen Kristuksen. Hän on silmiemme edessä ehtoollispöydässä leivässä ja viinissä. Joulun tunnelmaa emme voi säilyttää läpi vuoden, ja hyvä niin. Emme jaksaisi jatkuvaa joulua. Joulu ei sen jälkeen olisi enää joulu. Mutta joulun sanoma säilyy läpi vuoden, kun se on säilynyt läpi vuosisatojen ja -tuhansien. Joulun sanoma on Jeesuksen äänessä kun hän puhuu meille, Jeesuksen käsissä kun hän parantaa meitä ja Jeesuksen silmissä kun hän katsoo meitä.

Joulun ikuisuus on myös siinä, että Kristuksen tuoma toivo ja rakkaus ylittävät kuolemankin rajaaidan. Kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, sanoo Paavali (1. Kor. 15:22). Niinpä kuolonuneen nukkuneet läheisetkin ovat jouluna osa meitä. Kaipauksen ja kyyneleidenkin keskellä kasvaa kiitollisuus siitä, että heille joulu on ainainen. Täällä maan päällä voimme vain toivoen laulaa joulun ainaisuudesta. Siellä taivaassa saamme yhtyä enkelien kanssa jatkuvaan ylistykseen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luuk 2:14) Sivun alkuun

Kynttilät (pääkirjoitus Vuorenkylän kylälehdessä joulukuussa 2012)

Olen aina välillä lukenut aikani kuluksi ja seurakunnan historiasta kiinnostuneena vanhoja papereita kirkon arkistosta.

Näin joulunaikaan on siis hyvä vähän katsella, millaista joulunvietto oli sata vuotta sitten eli 1910-luvulla.

Ennen vanhaan joulukirkko alkoi jo kuudelta aamulla, siksi on joululaulukin ”Kello löi jo viisi”. Mutta aina ei niin ollut. Jouluna 1917 kirkkoneuvosto päätti kynttilän puutteen tähden pitää joulukirkon vasta kymmeneltä. Samoin kävi myös seuraavana vuonna. Sähkövaloja ei kirkossa vielä tuolloin ollut.

Myös marraskuussa 1919 kirkkoneuvosto päätti kynttilöiden kalleuden tähden luopua kirkon valaisemisesta jouluaamuna ja pitää joulukirkon vasta kymmeneltä. Kynttilät olisivat maksaneet 700 markkaa. Se pidettiin kuitenkin kuudelta. Ilmeisesti seurakuntalaiset toivat kynttilät. Jo marraskuun lopulla kirkkokuulutuksessa sanottiin joulukirkon olevan kello kuusi. Samalla oli huutomerkin kera sana Kynttilät! Varmaan kehotettiin ihmisiä tuomaan kynttilöitä kirkkoon.

Muutamina vuosina joulupäivänä pidettiin hartaushetki vaivaistalossa. Vuosina 1918 ja 1919 pidettiin toisena joulupäivänä hengelliset iltamat opistolla sotilaiden joululahjoja varten. Ensimmäisenä vuonna mainittiin tuottokin 272 markkaa ja yksi kirja, jotka toimitettiin Mikkeliin.

Jouluun alkoi liittyä myös vähän kevyempää ohjelmaa. Vuonna 1915 pidettiin toisena joulupäivänä lasten jumalanpalvelus kolmelta iltapäivällä. Tilaisuudessa laulettiin hengellisiä lauluja virsien sijasta.

Kauneimmat joululaulut alkoivat Hartolassa jo vuonna 1917. Silloin joulukirkon jälkeen veisattiin joululauluja kirkossa.

Eikä keisariakaan unohdettu joulun alla. Venäjällä olleen juliaanisen kalenterin takia Nikolain päivää eli 6.12. vietettiin vasta joulukuun 19. päivä. Silloin pidettiin aina vuoteen 1916 saakka rukoushetki Hänen Majesteettinsa Keisari-suuriruhtinaan nimipäivänä.

Kynttilöitä meillä on, sähkötkin on kirkossa ja lapsiakin muistetaan. Siispä kirkkoon voi tulla jouluaattona klo 15, jouluyönä klo 23 tai jouluaamuna klo 8. Sivun alkuun

Vuoden 2013 toimintasuunnitelman yleiskatsaus (hyväksytty kirkkovaltuustossa 19.12.2012)

Hartolan kirkko täyttää 16.12.2013 100 vuotta. Vuoden 2013 tärkein asia on kirkon remontointi teknisesti nykyaikaiselle tasolle. Toimintaa auttaa kuoriosan pidentäminen sekä wc- ja varastotilan tuleminen kirkon takaosaan. Kirkkoremontille on saatu opetus- ja kulttuuriministeriön vahvistus lokakuussa 2012. Suunnitelmat valmistuvat joulukuussa. Itse remontti alkaa toukokuussa ja jatkuu marraskuuhun. Kirkon 100-vuotisjuhlia vietetään sunnuntaina 15.12.2013 messulla, jossa saarnaa piispa Seppo Häkkinen. Remontin aikana jumalanpalvelukset toimitetaan seurakuntatalossa ja hautajaiset haudalla.

Kirkkohallitus julkaisi lokakuussa Uusi seurakuntayhtymä 2015 –rakennemallin lokakuussa 2012. Kirkolliskokouksen jäsenet suhtautuivat rakennemalliin pääasiassa myönteisesti, mutta päätös mallista siirtyi kevään 2013 kirkolliskokoukselle. Mallin pääsisältö on kaikkien seurakuntien kuuluminen yhtymään, jolle siirtyy työntekijät, varat ja velat. Kuitenkin mallin mukaan seurakunta on kirkon perusyksikkö. Hartolan näkökulmasta luontevin ja todennäköisin uusimuotoinen seurakuntayhtymä kattaa koko Päijät-Hämeen. Kirkolliskokouksen päätösaikataulusta johtuen yksityiskohdat alkavat selvitä aikaisintaan vuoden 2013 loppupuolella ja näin ollen siihen liittyvät neuvottelut siirtynevät vuoden 2014 puolelle. Tavoitteena on, että uusi rakennemalli voidaan ottaa käyttöön yhtä aikaa kuntarakenneuudistuksen kanssa vuosina 2015-2017. Uudistuksen päätavoite on päästä eroon kuntarakennemuutosten vaikutuksesta seurakuntarakenteeseen siinäkin tapauksessa, että Hartolan kunta on osa kuntarakenneuudistuksen synnyttämää suurempaa kuntaa.

Vuonna 2012 toimintansa aloittaneeseen kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon palvelukeskukseen Kipaan Hartolan seurakunta pyrkii liittymään vuoden 2015 aikana. Kirkon yhteinen väestötietojärjestelmä Kirjuri on otettu kokonaisuudessaan käyttöön syksyllä 2012. Kuitenkin sen täysimääräinen käyttö toteutuu vasta kun arvion mukaan vuonna 2014 kaikkien seurakuntien kirkonkirjat on digitoitu. Hartolan kirkonkirjojen digitointi valmistuu vuoden 2013 aikana. Kirjurin on ainakin alkuvaiheessa selvästi lisännyt työmäärää, lopullinen vaikutus selviää vasta tulevina vuosina. Kirjurin myötä kirkko siirtänee jälleen työtä ja rahaa maaseudulta kaupunkeihin perustamalla muutaman rekisterikeskuksen, joissa työt tulevaisuudessa tehdään.

Hartolan työttömyys on pysynyt kohtuullisena vuoden 2012 aikana. Silti Hartolan kohdalla erilaiset sosiaalitoimen tunnusluvut osoittavat sosiaalisten ongelmien jatkuvan suurina. Kunnan ja seurakunnan väkiluku jatkaa vähenemistään. Väestötappiota tulee niin luonnollisen väestönvähenemisen, muuttoliikkeen kuin kirkosta eroamisen vuoksi. Väestön vähenemisen myötä verotulot laskevat, mistä seuraa, että seurakunnan talous jatkuu alijäämäisenä. Seurakunnan henkilöstömenot ovat selvästi seurakuntien keskiarvoa suuremmat niin suhteessa väkilukuun kuin verotuloihin. Seurakunnan kirkkoneuvoston hyväksymän henkilöstösuunnitelman mukaisesti vuonna 2013 jätetään täyttämättä vapautuvat emännän ja haudankaivajan toimet. Keväällä 2013 on selvitettävä, miten kyseiset tehtävät jatkossa hoidetaan. Henkilöstövähennyksillä on aina vaikutuksia myös seurakunnan toimintaan. Tämä vaikutus on arvioimatta ja siihen liittyvät päätökset tekemättä. Tavoitteena on lisätä vapaaehtoisten tekemää työtä oman seurakunnan hyväksi.

Hautaustoimen maksuja koskevan muutoksen myötä hautaustoimen maksut nousevat. Tämän nousun vastineeksi seurakunta on päättänyt, että vuoden 2013 alusta Hartolan seurakunnan jäsenen muistotilaisuudesta seurakuntatalossa ei peritä vuokraa.

Seurakunnan käyttötalous jatkuu alijäämäisenä. Hartolan kannalta on toivottavaa uuden seurakuntayhtymämallin alkaminen mahdollisimman pian. Tukeutumalla olemassa oleviin säästöihin, rantatonttien myyntiin ja metsänmyyntiin seurakunnan on mahdollista selviytyä taloudellisesti 3-4 vuotta. Sivun alkuun

Iloa ja kyyneleitä (keskiviikko 5.12.2012)

Viikonloppuna koin sekä kyyneleitä että iloisesti yllättyneitä kasvoja.

Olin käymässä Mirkun, Pertin ja Riitan kanssa Hallistessa Virossa. Halliste on Hartolan, Ruoveden ja Sipoon suomalaisen seurakunnan ystävyysseurakunta eteläisessä Virossa.

Matka ajoittuu näin joulun alle, koska päätehtävämme on viedä avustuspaketteja vähävaraisille lähinnä lapsiperheille. Hallisten sosiaalitoimiston kanssa yhteistyö oli toiminut hyvin ja reilu kolmekymmentä perhettä sai pakettejamme.

Kun kävin viidessä perheessä sain kokea niin iloa kuin kyyneleitä. Yhdessä perheessä kävimme Riitan kanssa. Suomessakin asunut äiti kaksostyttöjen kanssa oli iloisesti yllättynyt kun veimme ruokatavaroita sisältävän laatikon heille. Tovin juttelimme siinä suomeksi.

Toisessa perheessä valuivat liikutuksen kyyneleet. Äiditön tyttö hyppäsi halaamaan Mirkkua äidinkaipuussaan. Siinä hetkessä saattoi vain todeta, miten monenlaista apua ihmiset tarvitsivat.

Halliste on ollut jo kaksi ja puoli vuotta papitta. Sunnuntain messun kirkossa toimitti Viljandin lääninrovasti Marko Tiitus. Minä sain avustaa ehtoollisella noin kolmenkymmenen hengen kirkkoväkeä.

Tärkeää on avun toimittaminen ja tärkeää oli olla mukana messussa ja myös kirkkokonsertissa. Kaikkein lämpimimmin ystävyys taisi kuitenkin toteutua perheissä joissa majoituimme.

Minä olin jälleen Airika ja Kalle Gastonin perheessä Pertin kanssa. Illat sujuivat jutellen. Sunnuntai-iltana juttelimme logos-sanan merkityksistä. Siitä sanasta, joka suomennetaan Johanneksen evankeliumin alussa sanalla Sana. Sitten pohdimme mitä on henki Raamatun kohdan kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi pohjalta. Ilta venyi pitkälle yöhön jutellessamme milloin viroksi, milloin englanniksi.

Ehdimmepä Pertin kanssa kiivetä Karksin kirkon tornin huipulle ja olla lasten kanssa lumisotaakin.

Hyvillä mielin me neljä hartolalaista tulimme maanantaina takaisin. Lämmin vastaanotto ja yhteyden kokeminen vahvistivat meitä siinä, että tällä yhteistyöllä on merkitystä. Saisimmepa joskus tänne Hartolaankin hallistelaisia käymään. Sivun alkuun

Terveisiä hautausmaalta (torstai 22.11.2012)

Seurakunnan palvelu heikkenee ensi vuoden alusta. Rahan vähyys sen aiheuttaa. Nimittäin hautoja ei jatkossa enää peitetä lauantain siunausten jälkeen. Peitto tapahtuu vain arkipäivinä maanantaista perjantaihin.

Rahan puutteen takia seurakunta on päättänyt olla täyttämättä haudankaivajan ja emännän toimia heidän jäädessään eläkkeelle. Tähän tilanteeseen varaudutaan jo ensi vuoden alusta muuttamalla käytäntöä haudan peitossa.

Tiedän muutoksen tuntuvan pahalta. On ollut hyvä tulla muistotilaisuuden jälkeen peitetyn haudan äärelle.

Sunnuntaisin sama käytäntö on ollut voimassa jo pari vuotta. Toistaiseksi joka kerta omaiset ovat itse vähintään peittäneet arkun elleivät sitten koko hautaa. Sama käytäntö on luonnollisesti mahdollinen jatkossa lauantaisinkin.

Tässä yhteydessä menetämme jotakin seurakuntamme maalaisuudesta. Isommissa seurakunnissa, kuten myös naapuriseurakunnissa, tähän käytäntöön on siirrytty jo aikaisemmin. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä on totta tässäkin.

***

Toinen tervehdys liittyy hautakiviin. Vuosien myötä hautakivet kallistuvat, toiset enemmän, toiset vähemmän. Viime keväänä jouduimme seurakunnan hoidossa olevien hautojen osalta puuttumaan asiaan.

Työntekijöiden turvallisuuden takia emme voineet ottaa ko hautoja hoitoon ennen kuin kivet oli oikaistu. Hautausmaalla on myös muita vaarallisesti kallistuneita hautakiviä. Hautausmaakatselmuksessa elokuussa päätettiin ottaa yhteyttä omaisiin vaarallisesti kallistuneiden kivien oikaisemiseksi. Itse kukin voisi katsella omien omaistensa hautoja sillä silmällä, onko kivi vinossa, omankin turvallisuuden vuoksi.

Kiven oikaisun voi tehdä itse. Tarvittaessa rautakankia ja lapion voi pyytää seurakunnasta. Myös seurakunta on tehnyt näitä oikaisuja omaisten pyynnöstä.

***

Hautausmaalla on jonkin verran hautoja, joita ei enää hoideta. Hartolassa ei ole tarvetta eikä halua ryhtyä hautaustoimilain määräyksiin hoitamattomien hautojen lunastamiseksi seurakunnalle takaisin.

Sen sijaan ajattelen, että itse kukin meistä voisi katsella entisten naapureiden, kaukaisempien sukulaisten ym hautoja. Ei ole iso homma huolehtia vähän sellaisistakin haudoista. Rikkaruohoja voi kitkeä. Sellaista olen monesti ohimennessä tehnyt. Sekin saa haudan näyttämään hoidetummalta. Tällä tavoin pidämme kauniin puistomaisen hautausmaamme vielä kauniimpana. Sivun alkuun

Pelottavat Kirjuri-päivät (Kotimaan yleisönosastokirjoitus 8.11.2012)

Olinhan siellä minäkin, Kirjuri-päivillä Tampereella. Tosin olisi taitanut olla parempi olla olematta, niin paha maku päivistä jäi minulle, ja monelle muulle.

Pahoitin mieleni seurakuntien kohtelusta ja erityisesti toimistosihteerien kohtelusta.

Kirjuri-päivillä tulimme valmiiksi katettuun pöytään. Meille kerrottiin, miten väestökirjanpitoa kehitetään jatkossa. Sitä pohtivassa työryhmässä on kuulema kattava otos seurakuntien edustajia. Se tarkoittaa, että työryhmän jäsenet ovat suurista seurakunnista ja yhtymistä. Edustus puuttuu seurakuntien enemmistöltä, siis alle 15 000 jäsenen seurakunnilta.

Meille kerrottiin myös, että lausunnot väliraportista on jo pyydetty ja saatu. Jostakin syystä seurakunnilta ei lausuntoa haluttu pyytää. Tällainen kattavuus näkyy sitten lopputuloksessa eli siinä miten väestökirjanpitoa aiotaan kehittää.

Me paikallaolijat saimme kuulla, että organisointi ja säästöjen saaminen on jo lähes päätetty. Jos näin ei ole, sitä ei meille kerrottu. Tarkoitus on mullistaa väestökirjanpidon organisointitapa, mutta rahoituksesta ei puhuttu mitään.

Tuskin kirkkohallitukselta löytyy ylimääräisiä varoja väestökirjanpidon tehtävien hoitamiseen. Me nykyiset rahoittajat maksanemme kuten tähänkin asti. Mutta maksajalta ei kysytä mitään.

Suunniteltu ja kirkkohallituksen edustajien kovasti kehuma organisointitapa olikin sitten isku vasten seurakuntien ja etenkin toimistosihteerien kasvoja.

Ensimmäisenä päivänä aluksi kehuttiin, kuinka tärkeää työtä kirkkoherranviraston toimistosihteerit tekevät. Illalla ja toisena päivänä tämä asia unohdettiin. Tilalle tuli pelon ilmapiirin luominen. Tällainen on vastoin kaikkia johtamisoppeja muutostilanteessa.

Kipan yhteydessä tehtävien siirrosta on puhuttu jo vuosia, seurakunnat saattoivat antaa lausuntonsa ja meiltä kytyttiin milloin tahtoisimme liittyä siihen. Siirtymisaikaa annettiin viisi vuotta.

Nyt toimitaan toisin. Seinälle lätkäistiin tavoite, ehkä viisi, enimmillään parikymmentä palvelukeskusta, joissa väestökirjanpito jatkossa hoidetaan. Muutos tehdään vuonna 2015, siis reilun kahden vuoden kuluttua.

Ei ole ihme, että toimistosihteerit ovat peloissaan, ymmällään, lamaantuneitakin. Sitä eivät kirkkohallituksen edustajat ymmärtäneet Kirjuri-päivillä. Oman työn tekeminen, kehittämisestä puhumattakaan ei tässä tilanteessa jaksa kovin paljon kiinnostaa.

Monia kysymyksiä nousee mieleen. Ensin kerrottiin, miten jatkossa koulutus tapahtuu verkon kautta. Sitten todetaan, että verkossa tapahtuva työnteko ei kuitenkaan onnistu.

Toimistosihteerejä kehotetaan tekemään työtä, jotta digi-aineisto saadaan valmiiksi. Kun tuo työ on tehty, työt loppuvat omassa seurakunnassa.

Kerrottiin, miten monipuolisuus tekee työn mielekkääksi. Sitten kerrottiin työn keskittämisestä ja työtehtävien yksipuolistamisesta.

Koko ajan puhuttiin, miten kukaan ei jää työttömäksi. Mitään ei puhuttu siitä, että tällä hetkellä moni kirkkoherranviraston työntekijä tekee sekä väestökirjanpidon tehtäviä että huolehtii vaikkapa toimitusten varauksista.

Kun työtehtävät vähenevät ja maksetaan saman työn tekemisestä uusissa Kirjuri-palvelukeskuksessa, seurakuntien on säästösyistä pakko muuttaa virkoja osa-aikaisiksi. Siinä vaiheessa moni alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Useimmilla ei ole mahdollisuutta muuttaa työn perässä muutamaan perustettavaan Kirjuri-palvelukeskukseen.

Kirkon ongelma on, että Helsingissä asioita katsotaan aina yhden putken läpi kerrallaan. Siitä näkökulmasta esitys näyttää hienolta. Seurakunta on kuitenkin kokonaisuus, jossa monet asiat liittyvät toisiinsa.

Kuten paneelissa todettiin kirkkoherranvirasto on seurakunnan sydän. Kun nyt ollaan tuhoamassa nämä sydämet tavallisen kokoisissa seurakunnissa, kirkon strategian mukainen laadukas kohtaaminen tulee mahdottomaksi.

Nyt olisi syytä katsella asioita kokonaisvaltaisesti ja edetä yhtä matkaa seurakuntarakenteen muutoksen kanssa. Uusi seurakuntayhtymä 2015 -malli luo luontevan pohjan myös väestökirjanpidon hoidolle. Lopettakaa siis hötkyily Kirjuri-keskusten luomisessa. Sivun alkuun

Isi, oletko ollut humalassa (saarna rippikoululaisten perheiden messussa 4.11.2012)

Isi, oletko ollut juovuksissa? Kirkas pikkulapsenääni kuuluu ruuhkabussissa. Häly bussissa hiljenee. Isä ei vastaa. Lapsi kysyy uudelleen. Isi, oletko ollut juovuksissa? Kaikki tahtovat kuulla mitä isä vastaa. Hän vastaa vähän hämillään: Olen minä joskus ollut. Vastaus on kuultu. Hiljaisuus päättyy ja keskustelu bussissa jatkuu. Vasta myöhemmin minä ymmärrän, mitä tuo kysymys oikeasti tarkoittaa. Tuo onnellinen tyttö ei ole koskaan nähnyt isäänsä humalassa.

Äiti ja isä, miksi te halaatte? Liian usein perheenjäsenten välinen läheisyys ja rakkaus ei näy arjessa. Siksi onnellinen se lapsi ja nuori, joka voi kysyä vanhempien halaamisesta, suukottelusta, kainalossa olemisesta.

Kelpaanko tällaisena? Jokainen ihminen haluaa olla hyväksytty ja kelvata omana itsenään toisille ihmisille, erityisesti vanhemmilleen. Eivät lapsemme kysy kelpaamisesta, vaikka he haluavat tietää sen. Meidän tehtävämme on kertoa ja osoittaa se. Onnellinen se lapsi, joka tietää, että häntä rakastetaan ja hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on, siksi että hän on meidän lapsemme.

Juovuksissa oleminen, halaaminen, kelpaaminen. Ne ovat tärkeitä asioita pohtia, onpa lapsi alle kouluikäinen tai jo rippikouluun menossa. Tällaisiin asioihin liittyy meidän vanhempien syyllisyyttä. Me jokainen tiedämme asioita, joissa lapsiamme kasvattaessamme emme ole toimineet oikein.

Ensimmäisessä käskyssä on näkökohta, joka on monella tavalla totta vanhempien ja lasten välillä. Siellä sanotaan, että vanhempien pahat teot vaikuttavat kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Käytännössä se tarkoittaa, että me noudatamme monella tavalla samoja käyttäytymistapoja, joita meidän vanhempamme noudattivat, ja meidän lapsemme oppivat siitä mitä me olemme, hyvässä ja pahassa.

Siksi lapsena ja vanhempana olemiseen liittyy kysymys syyllisyydestä ja anteeksiantamisesta. Voimmeko me antaa vanhemmillemme anteeksi sen, mitä olemme joutuneet kärsimään? Mutta myös, voimmeko me antaa anteeksi itsellemme omat virheemme, joilla olemme vaikuttaneet lastemme elämään. Onneksi meille kristityille, siis kastetuille, liittyy syyllisyyteen aina anteeksiantamuksen mahdollisuus.

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen on vaikeaa, välillä lähes mahdotonta. Tähän mahdottomuuteen meitä tänään kehotetaan. Tällainen vastavuoroisuuden laki on yleinen arkielämässä. Meillä on lupa odottaa saavamme anteeksi, kun me annamme anteeksi. Siitä syntyy helposti käsitys, että ihmisen ja Jumalan välillä toimivat samat lait kuin ihmisen ja ihmisen välillä. Niin ei kuitenkaan ole: kyllä Jumala antaa meille anteeksi, vaikka meitä olisi kohdeltu niin pahasti, että emme pysty antamaan anteeksi.

Mutta anteeksiantaminen on tärkeää. Lukemani lyhyt pätkä Matteuksen evankeliumista on heti sen jälkeen kun Jeesus opetti Isä meidän -rukouksen. Se on siinä siksi, että se osoittaa kaikkein tärkeimmän pyynnön tuosta rukouksesta, joka on opeteltu ulkoa ja joka opetellaan ulkoa rippikoulussa. Kaikkein tärkeintä on syntien anteeksipyytäminen ja -saaminen.

Vaikka alussa tein kysymyksiä hyvästä elämästä, niin hyvä elämä tai kunnollinen elämä ei ole kristinuskossa keskeistä ja ainutlaatuista. Jeesus kehottaa meitä lähimmäisen rakkauteen, eli hyvään elämään. Mutta samaan pyrkivät jo muinaisen kreikan filosofit. Se on jokaisen uskonnon keskeisiä vaatimuksia, niin hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa kuin islamissa. Tätä vaatimusta ei ole kristinuskossa. Vaikka meitä kehotetaan hyvään elämään, niin paljon keskeisempää on se, mitä sitten kun emme pysty hyvään.

Humalassa oleminen, halaaminen ja kelpaaminen ovat niitä asioita, joista puhutaan rippikoulussa – ja sitten siellä puhutaan siitä, että me saamme anteeksi. Kristinuskon vastaus ihmiselle on anteeksipyytäminen ja -antaminen. Jeesus oli maan päällä, jotta hän kuolisi ja sovittaisi meidän syntimme. Jotta me voimme pyytää ja saada anteeksi.

Hartolan kirkon lasimaalauksessa on teksti Teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi. Siihen on kiteytetty myös se, mistä rippikoulussa on kyse. Rippikoulussa ei puhuta sen kummallisemmasta asiasta kuin anteeksiantamisesta: mitä me saamme anteeksi ja miksi me saamme anteeksi. Näihin kahteen kysymykseen me etsimme vastauksia. Niiden mukana tulee kaikki muu. Raamattua ei saa ottaa liian kirjaimellisesti. Vaikka tänään luin jos me annamme anteeksi... ja jos me emme anna anteeksi, me saamme anteeksi silloinkin, kun emme vanhempana tai lapsena, puolisona tai sisaruksena osaa, voi, halua antaa anteeksi. Jeesus ei asettanut ennakkoehtoja ollessaan ristillä.

Täällä edessä olevat leija ja purje kertovat niistä vastauksista, joita viime kesän rippikoululaiset löysivät kysymyksiin: mitä me saamme anteeksi ja miksi me saamme anteeksi. Niissä on samoja asioita ja erilaisia asioita. Vaikka Jeesus on sama ja anteeksiantaminen on totta jokaiselle, nämä asiat ilmenevät jokaisen ihmisen elämässä vähän eri tavalla. Siksi myös leija ja purje ovat erilaisia. Eiköhän jotain vähän samanlaista ja vähän erilaista synny ensi kesänäkin. Ja kaiken yllä on lupaus Teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi. Sivun alkuun

Ecclesia semper reformanda est (torstai 1.11.2012)

Kirkon on aina uudistuttava oli reformaation ajatus. Kirkko ei voi jäädä paikalleen, vaan sen on seurattava ympäröivää yhteiskuntaa ja sen muuttumisen myötä uudistuttava.

Siksi säännöllisin väliajoin on käännetty Raamattu uudelleen. Siksi emme laula ensimmäisestä suomalaisesta Jaakko Finnon virsikirjasta vuodelta 1583, vaan vuoden 1986 virsikirjasta.

Tällä hetkellä uudistusten vauhti tuntuu kiihtyvän. Hartolan seurakunta on käyttänyt runsaat puoli vuotta kirkon uutta Kirjuri-väestönkirjapito-ohjelmaa. Parin vuoden päästä se on täydellisesti käytössä. Silloin yhteen virkatodistukseen saa kaikki tiedot koko siltä ajalta kun on ollut kirkkomme jäsen, vaikka olisi kuulunut kuinka moneen seurakuntaan.

Kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon palvelukeskus on aloittanut tänä vuonna. Kaikki seurakunnat liittyvät siihen vuoden 2017 loppuun mennessä. Hartolan seurakunnan suunnitelmissa on liittyä vuoden 2015 aikana. Silloin mm. kirjanpito ja palkanlaskenta hoidetaan neljässä palvelukeskuksessa, joista yksi sijaitsee Lahdessa.

Viime viikolla kirkkohallitus antoi esityksen Uusi seurakuntamalli 2015 -rakennemallista kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Sen kantava perusajatus on seurakunnan korostaminen. Jokainen seurakunta kuuluu jatkossa johonkin seurakuntayhtymään. Yhtymät ovat sen verran suuria, että ne pärjäävät taloudellisesti ja että mahdollisissa kuntaliitoksissa ne kuuluvat samaan kuntaan. Nopeasti ajatellen Hartolan seurakunta saattaisi kuulua koko Päijät-Hämeen kattavaan yhtymään.

Jatkossa työntekijät ovat yhtymän työntekijöitä, mutta seurakunta valitsee ne työntekijät itse, jotka tekevät työtä siellä. Seurakunnan omaisuus siirtyy yhtymän haltuun ja koko yhtymässä on sama kirkollisveroprosentti. Hartolan tapauksessa se tarkoittaisi veroprosentin tippumista.

Mikäli ensi viikolla kokoontuva kirkolliskokous hyväksyy uuden yhtymämallin, se tulisi voimaan ehkä jo vuoden 2015 alusta, mutta viimeistään kuntauudistuksen kanssa yhtä aikaa. Jäämme siis odottamaan miten ehdotukselle käy. Sivun alkuun

Ykseys ja rakkaus (saarna 7.10.2012)

Johanneksen mukaan seurakunnalla on kaksi selkeää merkkiä. Toinen on ykseys ja toinen rakkaus. Kummankin taustalla on Isän Jumalan ja Pojan Jeesuksen välinen suhde. Koska Isä ja Poika ovat yhtä, myös kristityt ovat yhtä. Koska Isä rakastaa Poikaa, myös kristityt rakastavat toisiaan.

Johanneksen mukaan seurakunta on yksittäisten uskovien kokoelma, jotka Isä on vetänyt puoleensa. Ei ole mitään seurakuntaa, joka olisi enemmän kuin uskovat. Pelastus on yksityisasia. Näiden yksittäisten kristittyjen ongelma on maailman pahuus heitä kohtaan, ei ihmisen oma pahuus.

Tieteellisessä tutkimuksessa laaditaan hypoteesi, jota sitten testataan ja tutkimustulos on joko tuon hypoteesin toteaminen todeksi tai, että asiat eivät ole niin. Tänään minä pidän hypoteesina näitä raamatuntutkijan ajatuksia, jotka ovat syntyneet tämän Johanneksen evankeliumin kohdan perusteella. Niitä ajattelin tutkailla tekemäni pyhiinvaelluksen, eli caminon, pohjalta. Onko siis niin kuin Johannes kertoo meille Jeesuksen puhuneen välittömästi sen jälkeen, kun kavaltaja Juudas oli lähtenyt.

Camino yksinään ei ole ratkaisu mihinkään ongelmaan. Caminolla ei tulla paremmaksi kristityksi. Caminolla ei ratkaista oman elämän kysymyksiä ja ongelmia. Mutta camino on yksi tapa elää todeksi kristillistä uskoa. Samalla tavalla kuin vaikkapa arjen eläminen täällä Hartolassa. Siksi minä voin vaelluskokemusten perusteella pohtia Johanneksen ajatuksia.

Camino on pohjimmiltaan syvällistä kristillisen uskon kokemista ja sen pohtimista tiedollisesti. Caminolla voi kohdata veljes- ja sisarusrakkautta. Caminolla voi kokea ykseyttä. Caminolla Isä voi vetää puoleensa. Caminolla voi ahdistaa maailma.

Ykseys

Joka päivä eri puolilta Espanjaa ja Ranskaa, joskus kauempaakin, lähtee monta sataa vaeltajaa kohti Santiago de Compostelaa. Suurin osa meistä ottaa ensimmäisen askeleen caminolla yksin. Me olemme sen varassa, että kohtaamme matkalla ihmisiä, joiden kanssa voimme jakaa matkaa yhdessä kävellen tai iltaisin kylissä tavaten. Matkan varrella yksinolo muuttuu yhdessä olemiseksi. Tuskin kukaan voi sanoa tai joutuu sanomaan kulkeneensa matkaa yksin. Matkan tekemisen yhteisyys näkyy pienissä tapahtumissa ja arkisissa kysymyksissä toisen jaksamisesta.

Istuin kaksi viikkoa sitten perillä Santiagossa ja katselin jatkuvaa pyhiinvaeltajien saapumista perille. Yksi asia näkyi ja kuului. Se kosketti. Harvassa oli se yksinäinen perille kävellyt vaeltaja, jota kukaan ei tervehtinyt halaten tai kättä toista vasten lyöden. Joko yhdessä tulijat halasivat toisiaan ja riemuitsivat tai jo perille päässeet ottivat iloisesti vastaan tulijat. Noissa kohtaamisissa ei näkynyt ja kuulunut Minä tein sen -ajatusta, vaan Me teimme sen -huuto.

Tärkeää ei ollut vain se, että minä olen päässyt perille, vaan että me pääsimme perille, matkalla toisensa kohdanneet caminoystävät olivat myös perillä. Minun omaa tunnettani tai näkemääni toisten tunnetta voi kuvata hyvin sanalla ykseys.

Rakkaus

Caminolla kukaan ei ollut velkaa kenellekään. Kuukauden aikana ei syntynyt palvelusten ja vastapalvelusten viidakkoa. Jos jollakulla oli tahto ja mahdollisuus auttaa toista, hän teki sen. Mutta avun saajalle ei syntynyt velvollisuutta alkaa miettiä miten hän voisi korvata saamansa avun. Silti siellä oli jatkuvasti apua tarjolla. Ei ollut ongelmaa, jonka kuultuaan joku ei olisi rientänyt auttamaan.

Amerikkalainen ystäväni Krishan käytti kaksi arvokasta vaelluspäivää auttaakseen sairastuneen caminoystävänsä asianmukaiseen hoitoon, vaikka he tuskin tunsivat toisiaan. Tuskin he enää sen jälkeen kohtasivat, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä olennaista oli avun saaminen toiselta silloin kun sitä tarvitsi.

Kun puhutaan rakkaudesta, joka on kristittyjen tuntomerkki, tuon rakkauden tulee perustua vapaaseen tahtoon auttaa toista, kun toinen apua tarvitsee.

Uskon yksityisyys

Camino päättyy kirkkoon. Useimmissa matkan varren kylissä ja kaupungeissa oli joka ilta messu ja sen yhteydessä pyhiinvaeltajien siunaaminen. Se oli niin vaellukseni alkamista edeltävänä iltana kuin Santiagoon saapumista edeltävänä iltana. Vain silloin kun siunaaminen tapahtui luostarin omassa kappelissa paikalla oli ainoastaan pyhiinvaeltajia. Aina muulloin me osallistuimme paikallisen seurakunnan yhteiseen messuun. Sen päätyttyä oli sitten pyhiinvaeltajien siunaaminen. Muutamaa kertaa lukuunottamatta menin kirkkoon yksin. Useimmiten taisin olla ainoa luterilainen messussa. Katolinen messu vietettiin espanjaksi. Minulla oli siis monesta syystä syytä ajatella olevani yksin.

Silti kokemukseni oli aivan päinvastainen. Messun kaava oli tuttu, lähellä olevat paikalliset halusivat aina toivottaa kätellen Herran rauhaa myös minulle. Minä tunsin olevani yksi tuon koolla olleen seurakunnan jäsen. Minun voimani pyhiinvaeltaa ei tullut vain siitä, että olin rukoillen yhteydessä Jumalaan. Paljon tärkeämpi oli seurakuntayhteyden kokemus ilta toisensa jälkeen. Ja ikään kuin painottaen tätä uskon yhteyttä kuulin Santiagon tuomiokirkossa kuoron laulavan laulua tutun pitkänperjantain virren Oi rakkain Jeesukseni sävelmällä. Uskoni ei missään tapauksessa ollut vain yksityistä. Me olimme seurakuntana yhdessä armahtavan Jumalan kasvojen edessä.

Caminokokemuksen perusteella totean siis Johanneksen olleen osittain oikeassa, mutta kokemukseni kertoo myös hänen olleen väärässä: ykseys ja rakkaus ovat seurakunnan tuntomerkkejä, mutta seurakuntana oleminen on keskeinen osa uskoa. Samalla tavalla voin helposti nähdä oman pahuuteni muita kohtaan olevan ongelmani, ei maailman pahuuden minua kohtaan.

Läpi pyhiinvaelluksen eri yhteyksissä korostui pyhiinvaelluksen jatkuvuus. Ei ole vain camino de Santiago, jonka me vaelsimme ja pääsimme perille. Santiagosta voi jatkaa kävelemällä vielä meren rantaan Finisterraan, maailman ääreen. Eikä camino pääty sinnekään. Me tiedämme, että maailma ei pääty mereen, vaan meren takana on aina jotakin. Camino de Santiagon jälkeen me jokainen jatkoimme joka päivä camino de la vidaa, elämän vaellusta, kuten jokainen meistä täällä kirkossa. Kunnes saavumme vuorollamme oman elämämme Finisterraan, jonka takana on taivaiden alku. Sivun alkuun

Pyhiinvaeltaja (saarna 19.8.2012)

Ylihuomenna minä lähden viiden viikon pyhiinvaellukselle. Kymmenettuhannet vaeltavat minun laillani vuosittain Pohjois-Espanjan teitä ja polkuja. Jotakin me kaikki etsimme. Jotakin jokainen löytää. Onko siinä kyseessä sisäisen sankarin ja menestyjän etsimisestä? Kun toisaalta oomme sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan, oomme sankareita elämän. Minä en tiedä, mitä minä vaelluksellani etsin. Yhtä vähän tiedän, mitä minun pitäisi löytää. Sekä menestyjäsankari että elämänsankari tuntuvat liian helpoilta vastauksilta.

Antiikin aikainen viisaus Tunne itsesi! tulee vastaan joka paikassa. Sen mukaan todellinen viisaus ja totuus on piilevänä jokaisessa ihmisessä. Tärkeintä on sisäisen totuuden löytäminen. Näitä itsensätuntemisen kätilöitä löytyy auttamaan itsensä tuntemisessa ja etsimään itseensä kätkeytyneen viisauden.

Ja viisaus jatkuu. Tunne itsesi! Ymmärrät muita! On tärkeää, että ihminen oppii tunnistamaan ja hyväksymään omat puutteensa. Silloin hyväksymme ja ymmärrämme toiset paremmin. Sen ymmärtäminen, että kaikilla on samoja vikoja, vapauttaa omien puutteidemme aiheuttamasta syyllisyydestä ja toisiin ihmisiin kohdistuvasta turhasta kritiikistä. Silloin voi syntyä myötätunto itseä ja toisia kohtaan, sydämestä nouseva lähimmäisten palveleminen. Ajatus on hyvin selkeä: itsetuntemus johtaa hyvää elämään. Minä uskon että näin on. Siinä mielessä pitkältä vaellukselta voi tulla parempana ihmisenä takaisin. Tai sitten ei.

Itsensä tutkiminen on enemmän kuin Tunne itsesi! -kehotuksen toteuttamista. Siinä on läsnä syvä kristillinen viisaus ihmisestä. Fariseukset ja lainopettajat ovat hyvä esimerkki itsensä tutkimisen tärkeydestä. Heidän esimerkkinsä osoittaa, että jokaisen pitää tutkia itseään, mutta samalla kuinka vaikeaa se on. Muiden tutkiminen tulee kyllä luonnostaan. Kuitenkin fariseukset ja lainopettajat ovat myös huono esimerkki. Olemme oppineet pitämään heitä tekopyhinä ja monin tavoin huonoina ihmisinä. Me emme pysty enää tavoittamaan sitä syvyyttä, mikä Jeesuksen sanoissa oli, sillä fariseukset olivat esimerkkikansalaisia. Heistä Jeesus puhui.

Jeesus tahtoo sanoa, että jokaisen, jota pidetään esimerkillisenä, on erityisen tarkkaan tutkittava itseään. Muuten hän hurmaantuu toisten kehuista ja unohtaa itsensä tutkimisen, totuuden näkemisen itsestään. Tämä ei tarkoita että on väärin kehua toisia ja ottaa vastaan kehuja. Jokaisessa ihmisessä on luomisen seurauksena hyvä ja kaunis puoli. Sillä luomistyön tehtyään Jumala näki, että kaikki oli hyvää. Jokaisessa ihmisessä on kuitenkin syntiinlankeemuksen tähden myös paha puoli, joka ei halua tutkia itseään vaan syyttää toisia. Siitä meitä tänään muistutetaan.

Jumalalle ei ole mitään merkitystä sillä, mitä ihmiset ajattelevat meistä. Tärkeää on se, että me tutkimme itseämme. Omien heikkouksien ja haavojen tunteminen ja hyväksyminen auttaa elämässä. Syvimmässä mielessä emme voi kuitenkaan oppia tuntemaan itseämme ilman Jumalan sanaa. Totuus ja viisaus eivät löydy meistä, vaan meidän ulkopuoleltamme.

Kun Jumala tutkii meitä ja kun Jumalan sanan avulla tutkimme itseämme, meistä ei tule parempia ja puhtaampia, vaan meistä tulee pahempia omissa silmissämme. Emme näe itsessämme pelkästään heikkoutta, josta voimme vapautua hyväksymällä sen. Näemme itsessämme syntiä. Se on eri asia kuin heikkous. Syntisyydestämme emme voi vapautua hyväksymällä syntejämme, vaan tunnustamalla ne. Tästä puhuvat Johanneksen kirjeen sanat: Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1. Joh. 1: 8-10)

Matkan alla minulta on kysytty, onko vaellus raskaampi fyysisesti vai henkisesti. Joutuuko matkalla kovemmalle jalat vai pää. Varmasti molemmat joutuvat koville. Välillä ongelma ovat jalat, joihin koskee. Toisella kertaa pää, joka ei jaksa yksitoikkoista päivämatkaa. Niitä ei voi estää, mutta ihmisellä on luonnollinen tarve pyrkiä välttämään laittamasta omaa sydäntään koville, näkemästä itseään oikein silmin. Kun oikein silmin katsotaan jokaisesta ihmisestä löytyy sankari, mutta jokaisesta ihmisestä löytyy myös se syntinen, joka fariseusten ja lainopettajien tavoin ei tahdo tunnustaa syntisyyttään.

Vaellus muuttuu pyhiinvaellukseksi vasta silloin kun kaikkein kovimmalle joutuu sydän, kun jäljellä on vain minä Jumalan edessä. Itsensä tutkiminen on viime kädessä kuin rukousta; antaa tilaa Jumalalle toimia minussa. Maailmassa ei taida olla vaikeampaa asiaa kuin oman syntisyyden tunnustaminen. Leo Tolstoi totesi, että mikään kuvaus sodasta ei ole totta, koska ihminen kertoo asiat aina parhain päin. Juuri näin me toimimme. Mikään kuvaus itsestämme ei ole totta, koska kerromme asiat aina parhain päin.

Itsensä tutkiminen johtaa syvemmälle syntisyyden näkemiseen. Siksi tämä sunnuntai on raskas sunnuntai. Asioista ei voi kääntää esille kauniimpaa puolta. Vasta kun ihminen alkaa löytää ne synnit, jotka hän kieltää ja yrittää kääntää parhain päin, on mahdollista kuulla Jeesuksen vapauttavat sanat: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Syntien tunnustaminen jää helposti yleiselle tasolle. Haluamme puolustella syntejämme, ja meillä on taipumus ajatella, että kaikkihan me olemme sekä puutteellisia että myös syntisiä. Siksi meidän ei tarvitse kiinnittää huomiota synteihimme ja tunnustaa niitä. Olemme kaikki samanlaisia syntisiä – se on totta, mutta tämä tosiasia ei auta meitä vähääkään Jumalan edessä. Jumalan edessä joudumme kohtaamaan ne syntimme, joista omatuntomme syyttää meitä: tuossa olin epärehellinen, tuossa etsin omaa etuani tai kunniaa, silloin puhuin pahaa lähimmäisestä, silloin kadehdin häntä jne. Voimme vapautua syntikuormistamme ja elää yhteydessä Jumalaan ja toisiimme vain tuomalla syntimme valoon ja tunnustamalla ne.

Fariseuksilla ei ollut mitään annettavaa taakoitetuille syntisille. Meilläkään ei ole. Jeesuksella on. Hän sanoo: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. (Matt. 11: 28) Aina kun kuulemme nämä sanat, ne ovat lupaus syntitaakan poisottamisesta. Kristityn elämässä kaikki alkaa syntien anteeksiantamuksesta ja päättyy siihen. Siitä lähdemme liikkeelle ja sitä kohti pyhiinvaellamme. Sivun alkuun

Saarna konfirmaatiomessussa (sunnuntai 5.8.2012)

Jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan. Viikko Kompelonlahdessa on sisältänyt vaatimuksia, Välillä vaatimukset ovat olleet niin suuria, että niihin ei ole yltänyt. Siitä on seurannut toisilta saatu huomautus, moite, syytös. Mutta välillä vaatimuksen on voinut tuntea myös sisällään. Minä en pysty siihen, mihin haluaisin.

Rippikoulu sisälsi myös toisenlaisia vaatimuksia. Me etenimme päiväohjelman mukaan. Aamulla ei ollut aina helppo nousta lipunnostoon. Riihikirkon aamurukouksessa olisi pitänyt jaksaa ja viitsiä osallistua vuororukouksiin. Oppitunneilla odotettiin aktiivisuutta, hiljaisuutta, rohkeutta sanoa omat mielipiteensä ääneen. Ja meiltä vetäjiltä taitoa luoda kiinnostava oppitunti.

Iltapäivän leikkituokiossa olisi pitänyt olla innostunut yhteisestä leikistä. Raamatturyhmissä odotettiin, että isoset vetävät taitavasti ryhmäänsä, että nuoret keskustelevat heille välillä hyvin oudoista asioista. Jokaisen ryhmäläisen olisi pitänyt tehdä aktiivisesti purjekuvaa. Ja oppimispäiväkirjoihin minä odotin hyviä perusteltuja vastauksia; vaadinpa välillä uudelleen kun en ollut tyytyväinen vastaukseen En tiedä tai viiva.

Näistä vaatimuksista huolimatta kristinuskossa on kyse vapaudesta. Kristillisen uskon ydinsanoma on vapaus vaatimuksista. Siinä ei ole kyse joidenkin tiettyjen sääntöjen tai määräysten noudattamisesta. Siinä on kyse turvautumisesta armoon, vapaudesta Jumalan turvallisilla käsivarsilla.

Vapaus ei tarkoita täydellistä vapautta ilman mitään rajoja. Vapaus on oikeutta oman järjen avulla ja Raamatun avulla ratkaista oman elämän kysymyksiä. Useimpiin asioihin Raamatusta ei löydy suoraa vastausta, vaikkapa tupakointiin tai yöunen pituuteen. Meidän on itse ratkaistava oma kantamme.

Samanlainen vapaus oli purjeen tekemisessä. Teillä oli annetun tehtävän sisällä oikeus päätyä siihen, mikä teistä tuntui oikealta kuvalta. Välillä jouduin toteamaan, että lopputulos ei ollut mieleni mukainen. Toisinaan taisin antaa teille aika selviä määräyksiä: tuo kuva sopii valkoiseen, tuo kukka voisi lähteä mustasta, ehtoollispikari sopisi kastemaljan viereen. Mutta yhtä usein te tiesitte paikan ja teitte kuvan siihen.

Nyt kun katselen purjetta näen siinä tämän leirin kädenjäljen. Muistan perhosen ja linnun tekemisen, lukuisat kädet mallin mukaan, miten rukoilija ei meinannut pysyä rukousasennossa. Näen purjeessa luovuutta, joka tuli esiin kuusta karsiessa tai Nadja Raduzkassa yhtä lailla kuin riihikirkossa kuolemasta puhuttaessa. Muistan ne jotka ensimmäisinä alkoivat laulaa ja saivat vähitellen muista seuraa. Muistan paperilenkkiketjun, jota oli vaikea saada aikaiseksi, vaikka oli paljon paperia. Muistan miten joukkovoima sai minut hyppäämään vaatteet päällä järveen. Muistan iltahartauden hiljaisuuden pimeässä vain kynttilöiden valaisemassa huoneessa. Muistan viimeisen illan kiitoksenaiheet. Nämä asiat aukenevat vain sille, joka on ollut niissä hetkissä mukana. Niissä oli kyse luovuudesta, niissä oli kyse Pyhän Hengen lahjoista.

Minä tiedän että kukaan ei pysty olemaan täysin saamansa luottamuksen arvoinen, hoitamaan täydellisesti saamaansa tehtävää. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan tuntuu vaatimukselta. Mutta sen voi nähdä myös lupauksena. Meiltä ei vaadita enempää kuin mitä meillä on. Me olimme leirillä riittävän hyviä. Siitä on kyse elämässä. Että pyrimme olemaan riittävän hyviä. Meidän ei pidä antautua sellaisen ajatuksen valtaan, että meistä ei ole mihinkään, ei kannata edes yrittää. Yrittäminen riittää. Sitä te teitte leirillä. Ihmiseltä ei vaadita enempää kuin mihin hän pystyy. Purjeen kuvien tuli olla teidännäköisiänne. Minä tiedän että jokainen voi löytää sieltä oman kätensä jälkiä. Se on sinun kätesi jälki purjeeseen ja meidän rippikouluumme.

Uskossa ei siis ole kyse vaatimuksista, vaikka niitä on elämässä ja niitä oli riparilla. Elämässä jokaiselta vaaditaan. Täällä kirkossa on paljon meitä, joilta vaaditaan. Aikuisilta vaaditaan, nuorilta vaaditaan, lapsiltakin vaaditaan. Me ihmiset emme ole täydellisiä. Siksi oli käskyt ja siksi syntyy erilaisia vaatimuksia meille.

Jumala on toisenlainen. Hän ei vaadi, vaan hän antaa. Kasteessa saimme uskon siemenen. Sitä ovat vaalineet kastejuhlassa mukana olleet vanhemmat ja kummit. Sitä me olemme vaalineet rippi-koulussa. Tämän uskon varassa olemme eläneet rippikouluviikon; toisilla se on suurempi, toisilla vähäisempi. Usko on kuitenkin meissä. Ja silloin kun oma usko on pieni, porukan yhteinen usko kantaa. Se usko, joka täällä kirkossa kohta yhdessä tunnustetaan.

Tämä yhteinen purjehdus on päättymässä. Mutta me emme saa jäädä paikallemme. Meillä jokaisella on oma paikkamme ja omat Jumalan antamat lahjat. Meidän tehtävämme on käyttää niitä, ei vain omaksi hyväksemme, vaan myös toisten ihmisten hyväksi. Lähdemme uusille purjehduksille. Vuorotellen kukin meistä tukee toista uupuvaa. Ja kaiken takana on viime kädessä Jumala. Hän joka on antanut meille elämän ja joka on kasteessa kutsunut meistä jokaisen omakseen. Hän rakastaa meitä aina. Aina! Sivun alkuun

Saarna rippikoulun aloitusmessussa (sunnuntai 29.7.2012)

Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä? Mopo, kaverit ja heidän kanssaan oleminen, tyttö- tai poikaystävä, iPad, sinä itse? Minkä tai keiden kanssa vietät aikasi? Jokaisella pitää olla itselle tärkeitä asioita.

Tämäntyyppiset kysymykset liittyvät lukemaani vertaukseen, sen pohdintaan onko elämämme rakentunut joissakin tilanteissa luhistuvalle hiekalle vai lujalle kalliolle.

Silloin kun elämässä on kivaa ja mukavaa, sillä ei ole paljon väliä minkätyyppisille asioille se kivuus perustuu. Mutta kenenkään elämä ei ole aina kivaa ja mukavaa. Joskus se on rankkaa ja ikävää. Niissä tilanteissa on merkitystä sillä, minkä varassa elämämme on.

Perjantai- ja lauantai-illat kaveriporukassa, oikeanlaiset vaatteet, mopo tai mopoauto, tai menestyminen koulussa eivät yksinään auta, kun on tosi vaikeaa. Monilla on ollut tosivaikeaa ja me jotka emme siitä tiedä, joudumme sellaista joskus kokemaan. Tai voi käydä niin että mopo menee rikki, enää ei olekaan varaa ostaa oikeanlaisia vaatteita, jostakin syystä joutuu kiusatuksi, ei jaksa lukea ja numerot tippuvat, tyttö- tai poikakaverin kanssa tulee ero. Jos olemme laittaneet oman elämämme sen varaan, että vain tietynlaiset vaatteet kelpaavat, on suosittu kaveriporukassa, on hyvä koulussa, on tyttö- tai poikakaveri, mistä löytyy ilo elämään kun sitä ei enää ole. Tämä vertaus laittaa pohtimaan, minkälaiset asiat auttavat silloin.

Jokaisen pitää tulla toimeen itsensä kanssa. Silloinkin kun on omasta mielestään liian lyhyt tai pitkä, liian laiha tai lihava, ujo tai epävarma, ei pärjää koulussa, ei ole kavereita, voi opetella tyytymään juuri sellaiseen itseensä kuin on. Se on tärkein tapa rakentaa lujalla kalliolla oleva talo. Ei ole helppoa olla tyytyväinen omaan itseensä, koska toiset näyttävät olevan parempia. Jokaisella meistä on omat heikkoutemme ja vahvuutemme. Meidän täytyy arvostaa omia vahvuuksiamme ja yrittää tulla toimeen heikkouksiemme kanssa. On hyvä yrittää kehittää niitä asioita, joissa meillä on parannettavaa. Mutta meidän arvomme ihmisenä ei riipu siitä millaisia me olemme.

Toinen tärkeä asia on itsensä kanssa viihtyminen. En tarkoita että pitää linnoittautua omaan huoneeseensa ja pysyä siellä tietokoneen, pelikonsolien ja energiajuomien kanssa. Mutta kysyn sinulta, kuinka kauan aikaa sinä osaat olla yksin vaikkapa pihalla linnunlaulua tai järvenrannalla tuulta ja aaltojen kohinaa kuunnellen. Kuinka kauan pystyt olemaan seuranasi vain omat ajatuksesi ja luonnon äänet? Se kertoo jotakin siitä, kuinka vahvalla perustalla elämäsi on.

Lisäksi pitää tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, pitää uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen. Kun sinulla on sellainen kaveri, jolle voit puhua kun sinulla on vaikeaa, siitä että olet epävarma, siitä että sinä et tiedä, seisot aika tukevalla pohjalla. Jokainen tarvitsee ihmisen joka hyväksyy hänet juuri sellaisina kuin oikeasti olemme. On hyvä että voi tehdä kaverien kanssa kaikenlaista ja jutella siitä mikä kiinnostaa, mutta ihminen tarvitsee ystävän.

Onpa kummallinen saarna, kun Jeremias ei ole puhunut mitään Jumalasta tai Jeesuksesta, saatat ajatella. Itse asiassa minä olen puhunut koko ajan uskosta. Kun minä puhun yksinolemisesta ja hiljaisuudesta, minä puhun rukouksesta. Kun minä puhun ihmisestä, jolle saan ja uskallan kertoa heikkouteni ja epävarmuuteni ja joka hyväksyy minut juuri tällaisena, jolle vanhemmat välillä huutavat ja joka rikkoo asetettuja rajoja, minä puhun Jeesuksestakin. Kun minä puhun tällaisista asioista, minä puhun uskosta. Siitä että sinulla on oikeus olla oma itsesi - sekä silloin kun kaikki on hyvin että silloin kun on vaikeuksia.

Kun olemme ensi viikon Kompelonlahdessa, lähdemme viikon purjehdukselle, jolla voi sattua ja tapahtua mitä vain. Täällä kirkon edessä on purje. Tällä hetkellä siinä on vain veneemme tunnus JOH 316. Jokainen elämämme päivä ja tapahtuma jättää jälkensä meihin, välillä pienen ja huomaamattoman, toisinaan suuren ja näkyvän. Samalla tavalla ensi viikko jättää jälkensä tuohon purjeeseen. Kun tuomme purjeen ensi sunnuntaina uudelleen kirkkoon, se on erilainen. Se kertoo yhdestä viikosta rippikoululaisten, isosten ja meidän vetäjien elämässä. Purje kertoo onnistumisista ja epäonnistumisista. Se kertoo toivon mukaan kyvystä ja luvasta olla heikko ja tehdä sitäkin mitä ei oikein osaa ja mistä ei oikein pidä, mutta toivon mukaan purje kertoo myös tämän ryhmän vahvuuksista, siitä mitä me olemme yhdessä, mihin me pystymme kun tahdomme. Toivon purjeen kertovan niin yksinolemisen mahdollisuudesta kuin kaveruuden voimasta. Silloin se kertoo elämästä.

Me lähdemme rippikoululeirille siksi, että viimeisen pitävän pohjan meille antaa Jumala, joka on meidät luonut ja kutsunut kasteessa omakseen. Me lähdemme rippikouluun, jotta jokainen meistä voisi kasvaa kasteessa saadussa uskossa, edes pikkuisen. Me lähdemme rippikouluun siksi että turvamme on tunnuksessamme JOH 316. Sivun alkuun

Puhe muistohetkessä Säkkijärven kirkonmäellä (sunnuntai 8.7.2012)

Hyvät säkkijärveläiset,

 

Tällä paikalla sijaitsi vuonna 1833 valmistunut ja käyttöön vihitty kirkko. Silloin se pyhitettiin Jumalan sanalla ja rukouksella seurakunnan jumalanpalveluspaikaksi. Tänään olemme kokoontuneet tälle kirkonpaikalle viettämään muistohetkeä ja siunaamaan tälle paikalle hankitun muistokiven. Kyseinen kivi tahtoo kertoa kaikille, että tämä paikka on pyhä. Se on kirkon paikka ja se on hautausmaan paikka. Kirkossa on ollut esillä Jumalan sana monin tavoin. Sinne on kokoonnuttu ilossa ja surussa. Siksi tämä paikka on tärkeä meille jokaiselle. Siksi on hyvä että paikan pyhyys on merkitty muistokivellä.

 

Tällä kirkolla ja tällä mäellä hautausmaineen on jokaiselle meistä omanlaisensa merkitys. Minä en pysty tietämään minkälainen merkitys tällä paikalla on teille läsnäolijoille. Minkälaisia omakohtaisia muistoja teillä on ja mitä kaikkea te olette kuulleet tästä kirkosta ja hautausmaasta.

 

Siksi minä lähestyn tätä paikkaa omastani ja oman hämäläisen sukuni näkökulmasta. Isotätini Aino Sankari opiskeli Heinolan seminaarissa ja tuli opettajaksi Vilajoen kouluun syksyllä 1909. Hänen jälkeensä jättämistä kirjeistä selviää, että hän oli ahkera seuroissa ja muissa seurakunnan tilaisuuksissa kävijä. Niitä oli myös Muhulahden koululla, jonka ensimmäisenä opettajana hän oli koulun perustamisesta 1910 alkaen aina kevääseen 1920. Niinpä ei ole vaikea arvata, että pian Säkkijärvelle tulonsa jälkeen Aino-isotätini osallistui myös jumalanpalvelukseen Säkkijärven kirkossa. Voin arvata miten iloisin mielin hän on kulkenut matkaa Vilajoen ja Muhulahden kouluilta tänne vaaleaan kivikirkkoon ja taas takaisin kotiin Jumalan sanaa kuultuaan.

 

Kirkon saarnatuolista on julistettu mitä erilaisimpia ilmoituksia. Ehkä iloisimpia ja eniten tulevaisuuteen katsovia ovat olleet avioliittoon kuulutettavien ilmoittaminen ja heidän puolestaan rukoileminen. Monivaiheisten ja pitkien pohdintojen jälkeen Aino Sankarin ja merikapteeni Viljo Hovin kuulutukset oli sovittu luettavaksi helluntaina keväällä 1920. Ne kuulutukset jäivät lukematta.

 

Minun suvulleni Säkkijärvestä tuli surulta ja itkulta kalskahtava sana tuona keväänä. Jo varhaisesta lapsuudestani minä muistan kuvan vaaleisiin vaatteisiin pukeutuneesta opettajasta. Mutta hänen kuvissaan oli usein risti pään päällä.

 

Tuohon suruun johti kahden koulun, Vilajoen ja Muhulahden opettajien ja oppilaiden yhteinen retki Merijoisniemeen 18.5.1920. Muhulahtelaiset päättivät tehdä matkan veneillä. Vähän ennen perillepääsyä iso vene kaatui, ja opettaja ja hänen palvelijattarensa sekä kolmekymmentä oppilasta hukkuivat Muhulahteen.

 

Tiedän että tällä kirkonmäellä on surtu monta kertaa. Täällä on itketty lukemattomat kyyneleet hautajaissaatossa ja haudoilla. Mutta yksi suurimmista suruista oli sinä keväisenä sunnuntaina, kun piti lukea Aino-isotätini kuulutukset kirkossa. Silloin arkut saapuivat Muhulahden suunnalta pitkässä kulkueessa Pärttylän kautta kirkolle.

 

Itse hautajaisista lainaan silminnäkijäkuvausta:

 

Arkut asetettiin kirkon mäelle riviin hautaan kannettaviksi. Kellot soivat. Siinä kuusien keskellä he lepäsivät, nuorena nukkuneet vainajat valkoarkuissaan seppelten verhoamina, surevan tuhatpäisen ihmisjoukon ympäröiminä. Hentoiset toverit käsi kädessä muodostivat ympärille kunniavartion. Oli kuin valkosiipisten enkelien siipien suhina olisi kuulunut päiden yläpuolella – nukkuneiden vainajien parvi siellä sääli murheista maata.

 

Hiljalleen kuin askeleitaan epäröiden siirtyy valkea saatto kukitettua tietä valkeaan hautaan – suureen, yhteiseen lepopaikkaansa. Ei tuntunut haudalta se hauta, ei ollut siinä pelon tuntua. Tuomen kukat tuntuivat kuin kutsuvan, tuoksullaan kiehtovan. Ei pudonnut hiekka kumahdellen kirstujen kansille – ei – pehmeästi, hyväillen se putosi viihdyttäen. Siinä he lepäsivät kaikki kolmekymmentä opettajansa ympärillä katse kohti ikuisen auringon nousua. Sieltä siinti uusi, katoamaton kirkkauden kajastus, yhtä kirkas kuin vainajien vapautuneet henget. Moni kyynelten sumentama katse näki tuon kajastuksen, näki rakkaansa valkopuvussa, puhtain otsin. Surullinen oli valkeiden arkkujen hauta, mutta samalla liikuttavan kaunis. Kuolema, elämän portti. Ei ollut enää haudassa lasten saattoa – se oli ylhäällä. Kirkkaana kaikui laulu Onpa taivaassa tarjona lapsillekin.

 

Ihan ensimmäisiä työtehtäviä pappina ollessani Hirvensalmella oli eräs syntymäpäiväkäynti. Siellä tapasin päivänsankarin vaimon, säkkijärveläisen. Hän kertoi olleensa pienenä lapsena seuraamassa hautajaissaattoa ja hautajaisia. Hän muisti valkeiden arkkujen saaton ja luki minulle ulkoa pitkän pätkän Eero Eerolan tapahtumasta kirjoittamaa runoa, josta luen katkelman:

 

Niin oli vuolahat kyynelvirrat

armosi anna Taatto,

siunatkaa te siniset aallot,

kuoleman vihreätä viljaa.

 

Soikaa kauniisti kuoleman kellot,

saapuu lasten saatto.

Kevät oli maassa ja tuomessa kukka,

kun kutsui taivahan taatto.

 

En tiedä kävikö hautajaisten jälkeen kukaan Aino-tädin sisaruksista tai sisarten lapsista täällä hautausmaalla, jonne pystytettiin muistokivi näille lapsena nukkuneille ja heidän opettajalleen.

 

Talvisodan viimeisissä taisteluissa 8.-13.3.1940 Kenttätäydennysprikaatin kahdeksas pataljoona ja sen hartolalaiset miehet taistelivat Muhulahdella ja Vilajoella. Myös isäni sotilaspassiin kuului yhtenä taistelupaikkana Vilajoki. En koskaan huomannut kysyä häneltä, mahtoiko hän ajatella olevansa siellä, missä hänen tätinsä oli ollut opettajana tai oliko hän käynyt/nähnyt hukkuneiden muistomerkin kirkonmäellä.

 

Olen välillä kulkenut aika kauaksi tästä kirkonmäestä. Mutta tällä olen halunnut osoittaa, että Säkkijärvellä ja tällä kirkonmäellä on aivan erityinen paikkansa minun sisimmässäni.

 

Tämä muistokivi, jonka äärellä nyt olemme, kertoo myös meidän hämäläisen suvun historiasta. Paljon enemmän se kuitenkin kertoo teidän sukunne historiasta täällä Säkkijärvellä. Muistuttakoon tämä muistokivi meitä Jumalan armosta ja hyvyydestä kaikkien vaikeiden kokemusten jälkeenkin. Sivun alkuun

Ei tullut METSOa (torstai 28.6.2012)

Tämän kevään aikana seurakunnassa on pohdittu arvokkaiden luontokohteiden säilyttämistä. Tällaisia arvokkaita luontokohteita on erityisesti Kompelonlahden ympäristössä. Siellä on rantalehtoja, jyrkänteitä ja avokallioita. Osa niistä on ollut pitkään hakkaamatta.

Yhtenä vaihtoehtona suojelulle oli alueen suojeleminen ns. METSO-ohjelman kautta. Siinä valtio maksaa korvauksen alueen puustosta, mutta maapohja jäisi seurakunnalle. Alue olisi suojeltu ainaisesti. Kaikkinainen rakentaminen tai puiden hakkaaminen olisi kielletty. Alueella voisi edelleen marjastaa ja ulkoilla, luontopolunkin rakentaminen olisi mahdollista.

Neuvottelut etenivät niin pitkälle, että ELY-keskuksen edustaja kävi arvioimassa ja rajaamassa alueen. Alueen rajauksessa hän teki esityksen suojeltavasta alueesta. Samalla rajauksen perusteella laskettiin puuston arvoon perustuva suojelukorvaus.

Rajatun alueen pinta-ala oli noin 16 hehtaaria. Alue käsitti lähes kokonaan Kompelonlahdella olevan seurakunnan omistaman rannan. Lisäksi se nousi ylhäälle mäkeen, jotta myös jyrkänteet ja avokalliot tulisivat suojelluksi. Korvausesitys tästä oli noin 57 000 euroa.

Kirkkoneuvoston kokouksessa 14.6.2012 kirkkoneuvosto päätti yksimielisesti lopettaa neuvottelut alueen suojelemisesta. Perusteluita oli ainakin kolme. Suojeltava alue tuli suureksi ja korvaussumma jäi pinta-alaan nähden pieneksi. Lisäksi arvelutti alueen suojelu ainaisesti.

Virallista suojelukohdetta Kompelonlahteen ja Kattilavuorelle ei siis tule. Käytännössä kuitenkin osa rannasta ja jyrkännealueet jäävät metsätaloudellisen käytön ulkopuolelle.

Jonkinlainen polku on syntynyt jo partiomajan suuntaan. Sen ongelmana on kulkeminen osittain Kauhtueentiellä. Vielä pitäisi tehdä polku Kattilavuorelle päin. Näin niitä kulkemalla voisi nauttia kauniista luonnosta. Sivun alkuun

Terveisiä Mikkelistä (torstai 14.6.2012)

Olin eilen Mikkelissä hiippakuntavaltuuston kokouksessa. Tunsin olevani siellä vähän outo lintu; olin ainoa hämäläinen savolais-karjalaisessa porukassa. Mutta olen sen verran intomielinen pienten seurakuntien itsenäisyyden kannattaja, että siinäkin suhteessa taisin kuulua vähemmistöön.

Hiippakuntavaltuuston varsinaiset päätettävät asiat olivat varsin tavanomaisia: hyväksyimme ensi vuoden toimintasuunnitelman ja talousarvion. Lisäksi maallikkoedustajat valitsivat maallikkoasessorin tuomiokapitulin istuntoon. Samoin valitsimme hiippakuntavaltuuston puheenjohtajaksi valittiin Outi Kauria Suomenniemeltä.

Vaikka varsinaisesti päätettävät asiat olivat selkeitä, niin esittelykierroksella tuli esille se mielipide-ero, mikä on suurten yksiköiden ja pienten yksiköiden kannattajien välillä. Sinänsä hiippakuntavaltuustolla ei tässä asiassa ole päätösvaltaa, mutta se kertoo miten vahvasti tällä hetkellä kirkossa ajetaan suurempia yksiköitä.

Meidän kokemuksemme suurista yksiköistä eivät ole pelkästään myönteisiä. Taloudellisesti ne ovat toistaiseksi merkinneet Hartolan seurakunnalle menojen kasvamista. Maksut seurakunnan ulkopuolelle ovat lisääntyneet, mutta omat menot tai edes työt eivät ole vähentyneet.

Mielenkiinnolla odotan seuraavia hiippakuntavaltuuston kokouksia. Vielä suuremmalla mielenkiinnolla odotan kirkon rakennemuutoksia, eli minkä verran menetämme omaa päätösvaltaa koko kirkon päätöksillä. Lähinnä mielessäni ovat taloushallinto ja hautausmaiden asioista päättäminen. Sivun alkuun

Kirkkoveneitä ja kirkkopolkuja (lauantaina 1.6.2012)

Hartolan kirjassa kerrotaan kirkkomatkoista ja kirkkoveneistä. Kirjan mukaan Hartolassa on kirkkomatkaa tehty kirkkoveneellä pitkin Jääsjärveä ja Rautavettä. Kirkonkylän rannassa saattoi parhaimmillaan olla viisikymmentäkin venettä. Ehkä kaikki eivät olleet kirkkoveneitä, mutta paljon eri kyläkunnilla oli kirkkoveneitäkin, joista suurimmissa kerrotaan olleen neljätoistakin airoparia. Hartolan eteläosista on täytynyt kulkea teitä ja polkuja pitkin kirkkoon ja kirkolle.

Viime sunnuntaina olin Vihannissa kirkkopolkuvaelluksella. Vihanti sijaitsee Siikajoen ja Pyhäjoen välisellä saloalueella. Niinpä kirkkoon on aina joka suunnalta pitänyt tulla polkuja myöten. Vihannissa on elvytetty vanhaa kirkkopolkuperinnettä. Vanhoja polkuja ei enää ole näkyvissä. Polut ovat metsittyneet ja hakkuiden myötä kadonneet.

Kuitenkin viime sunnuntain kirkkopolkuvaellus kulki vanhoja reittejä pitkin. Vielä on tiedossa suunnilleen reitti ja joitakin reitinvarren paikkoja, kun soita on pyritty kiertämään ja kulkemaan kankaita pitkin. Matkan varrella oli viinakivi, jonka alla on kuulema säilytetty isonvihan aikana ehtoollisviinejä venäläisiltä piilossa. Siellä oli suolla näkyvissä vanhat pitkospuut kertomassa kulkureitistä.

Tärkeää ei ole kulkea juuri samaa reittiä kuin aikanaan jalan kirkkoon. Mutta tuo kirkkopolun etsiminen ja merkitseminen on paikallisen historian ylläpitämistä. Siksi tuntui hyvältä kulkea kolmenkymmenen hengen porukalla sunnuntaiaamupäivänä kirkolle ja kirkkoon. Matka kertoi siitä perinteestä, jonka jatkajia nykyinen seurakunta ja seurakuntalaiset ovat.

Kirkkovenereitit ovat helpommin tiedettävissä. Vaikkapa Nokasta kirkolle ei ole kuin yksi luonteva reitti. Mutta kirkkovenematkan tekeminen on hankalampaa. Ei riitä polku ja saappaat jalkaan, tarvittaisiin kirkkovene, jollaiset aikanaan jätettiin turhina ja käyttökelvottomina lahoamaan tai poltettiin juhannuskokossa. Perinnettä ei ole aina arvostettu. Sivun alkuun

Pakko tekee vapaaksi (saarna sunnuntai 13.5.2012)

Pakko tekee vapaaksi!

Välillä rukoileminen on helppoa, välillä tavattoman vaikeaa. Siksipä opetuslapsetkin pyysivät Jeesukselta Herra, opeta meitä rukoilemaan. Ja mitä Jeesus vastasi. Hän opetti ensin Isä meidän -rukouksen ja kertoi sitten tarinan, jonka opetus on hellittämätön pyyntö. Ja sitä seuraa yhdet Jeesuksen rukousopetuksen parhaiten mieleen jääneet sanat: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.

Nämä sanat ovat Jeesuksen suurimpia rukouslupauksia. Hän lupaa lähes rajattomat oikeudet pyytää mitä tahansa. Hän ei aseta minkäänlaisia rajoja meidän pyynnöillemme. Hän kehottaa meitä rukoilemaan rohkeasti. Näiden sanojen jälkeen kenelläkään ei ole oikeutta kieltää suurimpiakaan pyyntöjämme. Me saamme pyytää rahaa, työtä, terveyttä, paranemista. Tämä on yksi tärkeä näkökulma Jeesuksen rukousopetukseen, mutta tänään nostan esiin toisen asian näistä samoista sanoista.

Kun tarkastelemme tarkemmin kolmea lupausta, niin huomaamme, että kaikki nämä kolme kohtaa alkavat imperatiivilla, verbin käsky-muodolla. Ne ovat käskyjä. Meille annetaan määräys pyytää, etsiä ja kolkuttaa. Meille ei anneta lupaa pyytämiseen. Meitä ei vain rohkaista, että jos haluamme niin saamme rukoilla. Rukous ei ole jokin ylimääräinen asia, jota kristitty käyttää, jos haluaa. Ja jos ei viitsi vaivata Jumalaa pikkuasioillaan, niin sitten asian voi jättää väliin ja lupaukset sikseen.

Rukous on ennen kaikkea Jumalan käsky. Hän antaa meille tehtävän, jossa hän ei kysy kiinnostaako meitä rukoilla, tai olisiko meillä aikaa tai tahtoa rukoukseen. Hän sanoo pyytäkää, rukoilkaa. Tämä sama käsky sisältyy jo kymmenen käskyn toiseen käskyyn: Jumalan nimeä ei saa käyttää väärin eikä turhaan, mutta sitä tulee käyttää oikein, eli Jumalaa tulee rukoilla. Se, joka ei rukoile, rikkoo kymmentä käskyä vastaan samalla tavalla kuin toinen, joka ei kunnioita vanhempiaan, tekee toisille vahinkoa tai varastaa.

Käsky rukoilla vaikuttaa ensikuulemalta oudolta. Uskoon löytyy taas yksi uusi pitää-asia. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Pakko tekee vapaaksi. Tähän käskyyn sisältyy suuri Jumalan viisaus. Jos rukous annettaisiin meille vapaavalintaiseksi mahdollisuudeksi, siitä tulisi helposti ansio. Rukoilijat olisivat jokin oma erityinen porukkansa. Vain kaikkein parhaimmat tai taitavimmat uskaltautuisivat rukoilemaan. Mutta rukous ei voi perustua meidän omiin ansioihimme, kun meidät käsketään rukoilemaan. Kukaan ei voi ajatella, ettei ole kyllin hyvä tai uskovainen rukoilemaan. Yhtä vähän kukaan voi ajatella olevansa toisia parempi rukoilija. Sillä Jumala on käskenyt jokaista kastettua opetuslastaan rukoilemaan. Se on yleinen käsky, joka koskee jokaista meistä, olipa hän mielestään hyvä tai huono rukoilija, ja ajattelipa hän omasta uskostaan mitä tahansa. Jokaisella ihmisellä on näin mahdollisuus saada rukoukseen kätkeytyvä lupaus ja siunaus.

Näin rukous ei ole jokin erityinen lisä kristittynä olemiseen. Se ilmentää koko kristittynä olemisen ja elämisen tapaa. Olla kristitty on sama asia kuin olla rukoilija. Niinpä meidän jokaisen on syytä rukoilla. Sellaisen käskyn Jeesus antoi opetuslapselleen tämän kysyessä: Herra, opeta meitä rukoilemaan. Ahkerat esirukoilijat, äidit ja mummot, ovat ottaneet tosissaan Jeesuksen käskyn.

Uskossa on paradokseja, ristiriitoja. Yksi on se, että pakko tekee vapaaksi. Kun meille annetaan pakko, siis käsky rukoilla, ei enää ole merkitystä sillä, mitä ja miten me rukoilemme. Me olemme täysin vapaita rukoilemaan, sillä meidän rukoustaitomme jäävät sivuseikaksi. Kun jotain on pakko tehdä, ei olennaista ole kuinka hyvin me osaamme, vaan se että olemme mukana. Jeesuksen kertomuksen miehen tavoin kyse on hellittämättömyydestä rukoilla, vaikka joku ehkä arvostelisikin meidän tapaamme rukoilla. Me saamme sanoa: Jeesus määräsi rukoilemaan, minulla on oikeus rukoilla omalla tavallani. Rukouksessa nousee keskeiseksi itse rukoileminen, ei sen sanat, muodot tai pyynnöt.

Kun noudattaa jo Jumalan ja sitten Jeesuksen antamaa käskyä ja rukoilee, jo pian huomaa olevansa rukousprosessissa. Siinä satunnainen pyytäminen vie syvempään etsimiseen ja Jumalan valtakunnan porttien kolkutteluun. Jeesuksen omat sanat toteutuvat. Yksin meillä ei ole tähän viisautta eikä voimaa. Siksi tarvitsemme rukousta, joka nousee siitä hädästä ja etsinnästä, joka on ominaista juuri meidän elämällemme ja kasvaa kiinni meihin. Rukouksesta joka on arvo sinänsä. Rukouksesta jonka pakko tekee vapaaksi.

Me rukoilemme Isää, joka on taivaassa, mutta myös täällä maaseudulla, siellä minne me täältä kirkosta lähdemme ja missä elämämme elämme. Hän on tänään keskellämme ja ravitsee ja vahvistaa meitä Poikansa ruumiilla ja verellä. Ja lähettää meidät sitten rukoilemaan ja palvelemaan omalla paikallamme, ja kulkee itse kanssamme joka päivä. Sivun alkuun

Kuulen sinun äänesi (saarna sunnuntai 22.4.2012)

Minä olen kastettu! Minä kuulun sinulle! Minä tunnen siis sinun äänesi! Mutta kun minä en tunne!

Minä tiedän mitä Raamatussa on kirjoitettu sinusta. Minä muistan sinun elämäsi päävaiheet. Ja paljon vertauksia, joita olet kertonut. Mutta silti olet minulle monella tavalla suuri tuntematon. Minä en tunne sinun ääntäsi. Tuntuu aivan mahdottomalta olla samaa mieltä kanssasi, kun lupasit, että sinun lampaanasi tunnen sinun äänesi. Voisin minä toki vain sanoa tuntevani sinut. Mutta jos sanoisin tuntevani äänesi, valehtelisin. Silloin annan väärän kuvan itsestäni. En minä tunne sinua. Toivon kyllä, että sinä tunnet minut. Voinko minä luottaa siihen, että kuulun silti sinulle.

Minä en tunne sinun ääntäsi! Minä kuulen liian monta sinun ääntäsi. Minä en tiedä, mikä niistä äänistä on oikea äänesi. Yksi ääni puhuu erottautumisesta maailmasta. Toinen ääni kertoo, miten kohtasit hyljeksityn samarialaisen naisen. Välillä sinun äänesi puhuu niin vaikeita, että en ymmärrä mistä on kyse. Mistä tunnistan oikeat ja väärät paimenet. Minä kuulen niin monta ääntäsi, että en enää tiedä mistä suunnasta tulevaa ääntä pitäisi seurata. Sinä olet liian moniääninen. Jos olisikin vain yksi ääni, jonka kuulen. Mutta kun niin ei ole.

Minusta tuntuu Jumalan pilkalta sanoa, että tunnen sinun äänesi. Monesta julkisuuden ihmisestä voin sanoa, että tiedän hänet vaikka en tunne. Suhteeni sinuun on samanlainen: tiedän sinut mutta en tunne varmasti ääntäsi. Tuntuu että ylpeilisin sinusta, jos sanoisin tuntevani sinut. Haluaisin näyttäytyä parempana kuin olenkaan. Ikään kuin tietäisin mitä sinä sanot ja ajattelet, lukisin sinun ajatuksiasi ja voisin sanoa toisille: näin Jeesus sanoo. En minä osaa lukea sinun ajatuksiasi. En minä voi olla varma, että se mitä sanon sinun ääneksesi, on sinun äänesi eikä minun ääneni. Miksi sinä menit sanomaan, että sinun omasi tuntevat sinun äänesi?

Sinun äänesi kuuluu niin monella tavalla. Ja minun pitäisi erottaa sinun äänesi varkaan äänestä. Minä kuulen niin paljon puhuttavan sinun äänestäsi, että olen ihan ymmälläni. Minä en tunne sinua niin hyvin, että voisin erottaa sinun äänesi ja väärän paimenen äänen toisistaan.

Jossakin tilanteessa olet ystävällinen ja huomaavainen. Voin melkein nähdä miten tulet ihmisen luokse ja lohdutat häntä, annat hänelle uskoa ja toivoa paremmasta. Toisessa tilanteessa sinä sanot suorat sanat. Sinä et välitä yhtään siitä, että ihmiset eivät hyväksy sinua ja loukkaantuvat sinuun. Miten sillä tavalla toimimalla voi olla mahdollista, että sinä olet kaikkien ihmisten paimen ja tahdot jokaisen ihmisen laumaasi. Juuri kun minä kuvittelen tuntevani sinun äänesi alan epäillä. Toisinaan sinun äänesi on niin yllättävä ja jyrkkä, että olisi paljon helpompi ajatella sen olevan väärän paimenen ääni.

Minä tahdon, että sinun sanasi lohduttavat minua. Sitä tarvitsen minä ja sitä tarvitsee moni muu. Elämässä on niin paljon heikkoutta ja haavoittumista. Mutta kun sinä välillä lohdutat ja välillä loukkaat. Tosin minä kyllä ymmärrän, että monesti minä tarvitsen enemmän loukkaamista kuin lohdutusta. Mutta. Mistä minä tiedän, milloin sinä tahdot sanoillasi lohduttaa minua heikkoa ja milloin sinä tahdot murtaa vahvan ylpeyteni. Jospa otan silloin vastaan lohdutusta, kun minun pitäisi ymmärtää ottaa vastaan suoraa puhetta. Ja välillä kun kaipaan lohdutusta sinun sanasi tuntuvat liian päällekäyviltä ja syyttäviltä. Kun heikkona on niin paljon helpompi kuulla syytöksiä ja vahvana nähdä olevansa aina oikeassa. Minä en osaa tunnistaa sinun ääntäsi oikein! Minä en tunne sinun ääntäsi! Ja luulen että en ole ainoa.

Tässä tuntemisen ja ei-tuntemisen ristiriidassa minä elän elämääni. Silti minun pitäisi pystyä löytämään varmuus siitä, mikä on sinun äänesi, mitä sinä haluat sanoa minulle juuri nyt. Kaiken tämän ristiriidan ja epävarmuuden keskellä taitaa olla turvallisinta, että palaan Raamatun ääreen ja pysyn kiinni Raamatun sanoissa. Unohdan tai jätän sivummalle yrityksen kuulla, mitä sinun äänesi sanoo minulle juuri tässä elämäntilanteessa, niissä asioissa joiden kanssa nyt kipuilen.

Raamatun sanassa minä pystyn luottamaan, että kuulen sinun äänesi. Silloin tosin ne sanasi, joilla yrität murtaa minun ylpeyteni, jäävät lukematta ja kuulematta. Ja minä keskityn lähinnä siihen ääneesi joka lohduttaa.

Jumala, onko sinun vertaistasi?

Sinä annat synnit anteeksi

ja jätät rankaisematta

jäljelle jääneen kansasi rikkomukset.

Sinä et pidä vihaa iäti,

sinä olet laupias.

Sinä armahdat meitä yhä,

poljet syntimme jalkojesi alle.

Kaikki syntimme sinä heität

meren syvyyteen. (Miika 7:18-19)

Jeesus, minä kuulen sinun äänesi! Sivun alkuun

Raamattuja... ja muita löytöjä (torstai 18.4.2012)

Seurakuntatalolla on paljon Raamattuja. On vanhoja Raamattuja ja uusia Raamattuja. On suomenkielisiä Raamattuja ja latinankielinen ja ruotsinkielinen ja englanninkielinen ja vironkielinen ja liettuankielinen.

Viikon verran on ollut ja viikon vielä jatkuu raamattunäyttely. Tänä vuonna tulee 370 vuotta ensimmäisestä suomenkielisestä Raamatusta, 200 vuotta Suomen Pipliaseuran perustamisesta ja 20 vuotta nykyisestä raamatunkäännöksestä. On siis monta syytä puhua ja tutkia Raamattuja.

Raamatut ovat Itä-Hämeen Museon kokoelmista ja yksityisiltä hartolalaisilta. Koolle on saatu edustava joukko kirjoja 1500-luvun lopulta tälle vuosituhannelle. Raamattujen ohella on virsikirjoja ja muita vanhoja uskonnollisia kirjoja.

Vaikka jokainen Raamattu on arvokas Raamattuna, niin muutamat kirjat nousevat minun mielessäni ylitse muiden. Näyttelyn vanhin kirja on saksalaisen Martin Chemnitzin Examen concilii Tridentini vuodelta 1585. Hän oli uskonpuhdistuksen toista sukupolvea, Martti Lutherin oppilas. Hänen kirjansa on oiva ajankuva. Kirja on tutkielma katolisen kirkon Trenton kirkolliskokouksen päätöksistä. Kirjassaan hän luterilaisesta näkökulmasta kritisoi voimakkaasti katolista oppia.

Toinen mielenkiintoinen kirja on Lucas Osianderin latinankielinen useampiosainen Raamattu Sacrorum Bibliorum vuodelta 1589. Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee sen omistuskirjoitus. Kirjan on omistanut Turun katedraalikoulun rehtori Marcus Henrici Helsingius (noin 1565-1609). Tämän kirjan löytymistä voi pitää melkein sensaationa, sillä hänestä on kirjoitettu tutkimus 1970-luvulla. Siinä ei luonnollisestikaan ole tunnettu tätä kirjaa ja siinä olevia merkintöjä.

Kirjan tietä Itä-Hämeen museoon voidaan seurata osittain. Kirjassa on Lapinjärven kirkkoherra Anders Kraftmanin (1711-1791) nimikirjoitus. Se on kuulunut Rautalammin kirkkoherra A.R. Langin (1805-1877) kokoelmaan. Museoon se on löytynyt 1930-luvun alussa Heinolasta nahkuri Suomisen vintiltä. Näin kirjat ovat kulkeneet läpi vuosisatojen.

Raamattunäyttely innosti minua tutkimaan hieman seurakunnan arkistossa olevia vanhoja perukirjoja vuosilta 1850-80. Ennen vanhaan nimittäin koko omaisuus merkittiin tarkkaan perukirjaan, kirjatkin useimmiten yksilöidysti. Seurakunnan arkistossa perukirjoja on siksi, että lesken mennessä uudestaan naimisiin hänen piti osoittaa, että edellisen puolison kuoleman jälkeen on tehty perunkirjoitus ja omaisuuden jako.

Paljon kirjoja ei ole löytynyt, mutta maininta Raamatusta löytyi kaikkiaan yhdeksässä perukirjassa, nimittäin Kalhon Juvalla, Vehkalahden Loukkaassa, Ylemmäisten Nokkalassa, Mansikkamäen torpassa, Vassilan myllyssä, Vehkasalossa, Niemistenmaan Oijalassa, nykyisen Pertunmaan Joutsjärvellä ja Kalhon Laattalassa. Raamatun arvosta kertoo, että Mansikkamäen torpparin perukirjassa Raamattu on samanarvoinen kuin kaksivuotias tammavarsa.

Raamattujen lisäksi perukirjoissa mainitaan virsikirjoja, Uusia testamentteja, saarnakirjoja ja hartauskirjoja sekä yhdessä perukirjassa maallista kirjallisuutta ”Wilhelm Telli kertomus”.

Kun useimmiten kodissa oli vain yksi tai kaksi kirjaa, niin kirjamäärältään nousee kaksi taloa ylitse muiden, Luhangan Tammijärveltä puuseppä Matti Tjellin perhe ja Ylemmäisten Nokkala, joissa molemmissa oli kolmetoista kirjaa.

Kun olen kiinnostunut historiasta, tämä Järvisen Vesan aikaansaama näyttely on saanut aikaan paljon löytöjä ja uutta innostusta menneisyyteen. Sivun alkuun

Kiirastorstaista pääsiäisaamuun (sunnuntai 8.4.2012)

Kiirastorstaina

 

kuljen ehtoollisvälineet kädessä kohti alttaria

osaavatko nuoret olla hiljaa

holvi toistaa vain minun ääneni

Tässä me olemme

Synti vie meitä toisistamme kauemmas

Ehtoollinen tuo meidät yhteen

kuuntelen psalmia 22

iloitsen nuorten arkisista vaatteista

alttari riisutaan kaikesta,

kynttilät, kukat, ehtoollisvälineet

Herra, älä ole niin kaukana

kaikesta

tyhjä alttari täyttyy mustalla

Käy yrttitarhasta polku

hämärässä hiljainen kulkue kirkosta ulos

sakastissa kiitän nuoria

Minua itkettää

Pitkäperjantaina

 

istun kirkon penkissä

mustaksi puettu alttari

Niin kuin ryöväri ristinpuussa

Emme häntä minään pitäneet

pianon riitasoinnut

paksu musta viiva kankaalla

punaiset maalipisarat

Miksi hylkäsit minut?

suti tömähtää kangasta vasten

Minä itken

Oi rakkain Jeesukseni

Pääsiäisyönä

 

nuorten ristikulkue odottaa kirkon edessä

kaukaa kuuluu huuto

Perkele kirkko

astun pimeään

tuohus nuoren tytön kädessä

unohdin sytyttää sen

Nyt herää yöstä, henkeni

nuoret ottavat pois kaiken mustan

pääsiäiskynttilä ja alttarikynttilät palavat

en kaipaa muuta valoa

On kaiken yllä kirkkaus

ääni 1700 vuoden takaa

Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan,

sillä anteeksiantamus on noussut haudasta

kädet väsyvät

en tiedä jaksanko ylistää loppuun asti

levotonta supinaa ehtoollispöydässä

ensin ärsyttää

Sinun puolestasi annettu

tässä on kotoinen olo

Kristus nousi kuolleista

Katson hautausmaalla täysikuuta

Pääsiäisaamuna

 

kirkkoon tullessa alttarilla kuusi kynttilää

tumma pitkänperjantain maalaus

nuorten äänet laulavat ilosta

Jesajan rohkaisevat sanat

Häneen me panimme toivomme,

ja hän pelasti meidät

katson synkkää taulua

isä kuihtui ja kuoli

musta kalliohauta ja keltaiset narsissit

Ruumiin ylösnousemisen

Kävelen kirkon ovesta ulos

Hän ei ole enää täällä Sivun alkuun

Aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! (saarna sunnuntai 1.4.2012)

Aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle!

Kuinka monesti me ihmiset olemme toivoneet, että Jeesuksen sanat ja teot olisivat vain aprillia.

Silloin kun tavalliset kalastajat jättivät työnsä ja heidän perheensä joutuivat miettimään toimeentulonsa uusiksi, sillä tämä yhteiskunta vaatii mahdollisimman pitkää työuraa, nuorempana töihin ja vanhempana eläkkeelle. Me tiedämme että haihattelut sikseen.

Silloin kun Jeesus kielsi tekemästä hyviä tekoja julkisesti niin että kunnia niistä jää saamatta, sillä tämä yhteiskunta kunnioittaa ihmisiä heidän tekojensa ja ansioidensa mukaan. CV:n pituus ratkaisee.

Silloin kun Jeesus kielsi meitä rikastumasta ja keräämästä omaisuutta ja tyytymään siihen mitä Jumala antaa, sillä tämä yhteiskunta laittaa ihmiset paremmuusjärjestykseen tulojen ja omaisuuden perusteella. Suuria tuloja arvostelemme silloin kateellisina, kun toiset saavat, mutta me emme.

Silloin kun Jeesus kielsi meitä tuomitsemasta toisiamme, sillä tämä yhteiskunta tahtoo tuomita: mustalaiset ovat laiskoja, somalit eivät tee työtä, venäläisten rahat on hankittu rikollisesti. Vain omia tekojamme emme tuomitse.

Silloin kun Jeesus lyöttäytyi kaikenlaisten syntisten seuraan, sillä tämä yhteiskunta tahtoo sulkea rajansa köyhiltä romanialaisilta, mutta toivottaa tervetulleeksi ja antaa verohelpotuksia rikkaille ulkomaalaisille. Mukavampi meidän on olla kaltaistemme seurassa.

Silloin kun Jeesus asetti lapset ja lapsenmieliset etusijalle, sillä tämä yhteiskunta tahtoo saada lapset tehokkaasti hoidetuiksi ja koulutetuiksi, kuluttamaan ja työelämään lapsuutta ajattelematta. Me aikuiset tiedämme, että lapsi ei ymmärrä.

Silloin kun Jeesus rikkoi yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymissääntöjä parantamalla sapattina, sillä tämä yhteiskunta perustuu kirjoittamattomiin sääntöihin. Häiriköt kyselevät hyvä veli -verkostosta ja nostavat esiin salattuja vääryyksiä. Parhaita ovat ne ihmiset, jotka tyytyvät siihen mitä on päätetty.

Silloin kun Jeesus varoitti meitä käyttämästä turhia ja pilkkaavia sanoja toisista ihmisistä, sillä tämä yhteiskunta on tosi-tv:tä, missä voittaa se joka osaa nasevimmin pilkata toisia. Me huudamme, pilkkaamme, syytämme, sillä ihminen on vapaa toimimaan niin kuin tahtoo.

Silloin kun Jeesus kielsi odottamasta mitään merkkiä, sillä tässä yhteiskunnassa ihmiset eivät luota itseensä, vaan niihin merkkeihin joita mainokset ja toiset ihmiset sanovat hyviksi. Meidät on saatu merkkiuskollisiksi markkinaorjiksi.

Silloin kun Jeesus sanoi että elämään kuuluu kärsimystä ja vaikeuksia, sillä tässä yhteiskunnassa vain menestys on sallittua. Sossu antakoon roposia niille, jotka eivät ymmärrä pärjätä meidän säännöillämme.

Silloin kun Jeesus käski nöyryyteen, sillä tämä yhteiskunta perustuu ylpeydelle ja oman edun tavoittelulle. Heikkouden tunnustaminen pudottaa ihmisen rappujen juureen, missä ohikulkiessa saatamme suunnata säälivän katseen.

Silloin kun Jeesus käski antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen, sillä tässä yhteiskunnassa yksikin virhe on liikaa. Koskaan et saa anteeksi. Sinut muistetaan vain siitä. Samaa virhettä et saa tehdä kahdesti, sillä me emme tahdo kärsiä sinisilmäisyydestämme. Mutta itsellemme sallimme sen minkä muilta kiellämme.

Silloin kun Jeesus käski meitä antamaan rahamme köyhille, sillä tämä yhteiskunta nauraa sille joka tahtoo parantaa köyhien asemaa ja lähettää rahaa ulkomaille. Me emme tahdo luopua omasta hyvinvoinnistamme toisen hyväksi.

Silloin kun Jeesus sanoi suuruutta olevan palvelemisen, sillä tässä yhteiskunnassa ei arvosteta sitä joka palvelee, vaan sitä joka käskee. Valtaa me kaipaamme ja toisen yläpuolelle pääsemistä.

Silloin kun Jeesus sanoi kaikkien olevan samanarvoisia Jumalan edessä, sillä tässä kirkossa on suvaitsevainen vain meidän kanssamme samalla tavalla uskovien ja elävien kilvoittelu. Me tiedämme mikä on hyväksyttyä ja oikein Jumalan edessä.

Mutta! Herra, minun Jumalani, on minun auttajani. Herra on lähellä - kuka voisi minua syyttää. Joka kulkee syvällä pimeässä ilman valoa, luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaan.

Jeesus voi sanalla rohkaista uupunutta. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra.

Meidän maailmamme on täynnä kateutta, itsekkyyttä, pahuutta, tuomitsemista, vääryyden hyväksymistä, pilkkaamista, loukkaamisen halua, vaikeiden asioiden välttämistä, oman edun tavoittelua, selän takana puhumista, sortamista, Jumalan tahdon omimista.

Tällaisen maailman Jeesus tuli sotkemaan. Siksi hän opetti, siksi hän kärsi, kuoli ja nousi kuolleista. Itsekkyyden maailma on kavala maailma. Siinä vahva ja hyvä ihminen pärjää, mutta kaikki ihmiset eivät ole vahvoja ja hyviä - ja kukaan ihminen ei ole aina vahva ja hyvä.

Jeesus tuli meitä heikkoja, epäonnistuneita, huonoja, synnissä eläviä varten. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken.

Onneksi Jeesus ei sanonut aprillia, aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle toimiessaan syntisten ihmisten parhaaksi. Hän muistutti kerta toisensa jälkeen, että heikoimmallakin ihmisellä on arvonsa, että pieni, heikko, lapsenmielinen, hylkääjä ja hyljätty, loukkaaja ja loukattu, pahakin ihminen kelpaa Jumalalle syntimme sovittaneen Jeesuksen tähden. Sillä lasten huuto on meidän ihmisten hätähuuto: Hoosianna! Herra, armahda meitä! Sivun alkuun

Seurakuntarakennetta uudistetaan (torstai 16.2.2012)

Kirkkoon on valittu uusi kirkolliskokous neljäksi vuodeksi. Yksi sen tärkeimpiä tehtäviä on tehdä päätös kirkkomme seurakuntarakenteesta. Siihen on ajamassa toisaalta kuntaliitokset, toisaalta taloudelliset paineet. Kirkon keskushallinnon käsityksen mukaan me pienet seurakunnat emme pärjää tulevaisuudessa. Talous heikkenee ja toiminta hiipuu.

Kirkkohallituksen asettama työryhmä esittää ns. rovastikuntamallia ratkaisuksi. Siinä seurakunnat voisivat säilyä ”itsenäisinä”, mutta rovastikunta olisi hallinnollinen kokonaisuus. Kiinteistöt, hautausmaat ja muu omaisuus kuuluisi rovastikunnalle. Sillä olisi yhteinen veroprosentti, ja verotulot jaettaisiin rovastikunnan seurakunnille jollakin perusteella, kuten tällä hetkellä seurakuntayhtymässä. Lisäksi rovastikunnan sisällä seurakuntarajat voidaan määritellä kirkon ja seurakunnan tehtävästä käsin.

Vaikka tämä malli näyttää pienen seurakunnan kannalta toiseksi parhaalta itsenäisyyden jälkeen, on siinäkin joitakin kysymysmerkkejä. Yksi kysymys on rovastikunnan koko. Mihin rovastikuntaan Hartola kuuluisi? Säilyisikö Heinolan rovastikunta? Vai olisimmeko osa laajaa Mikkelin tai Hollolan rovastikuntaa? Kumpikaan laaja rovastikunta ei innosta.

Mietin mitä on seurakunnan itsenäisyys kirkon perustehtävän hoidossa, kun rovastikunnalla on oma strategia, joka ohjaa rovastikunnan toimintaa. Kirkkoneuvoston itsenäisyys jää aika vähäiseksi, kun sen tehtävänä on viedä käytäntöön rovastikunnan strategia omassa seurakunnassa. Kyseessä on sama ongelma kuin tällä hetkellä yhtymän strategian suhde seurakunnan toimintaan.

Tämän mallin heikkoutena pidetään, että seurakunnat toimivat liian itsenäisesti eivätkä osaa hahmottaa rovastikuntaa kokonaisuutena. Ei meidän tarvitsekaan. Minun käsitykseni mukaan seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö, jonka pitää saada itse määrätä omasta elämästä ja toiminnasta.

Henkilöstön osalta todetaan, että rovastikuntatasolla päätetään, mikä henkilöstö olisi rovastikunnan yhteistä ja mikä sijoitetaan seurakuntaan. Seurakunta siis saisi sen mitä sille annetaan. Lisäksi tässäkin mallissa päätösvaltaa kirkon ja hautausmaan osalta erotetaan paikallistasolta jonnekin kauas. Kuitenkin todetaan, että seurakunta on paikallisen yhteisöllisyyden vaalija. Miten se onnistuu, jos päätökset vaikkapa kirkon ja hautausmaan osalta viedään paikallisyhteisöstä pois. Niistä huolehtiminen kuuluu keskeisesti paikalliseen yhteisöllisyyteen.

Seurakunnilta pyydetään lausuntoa huhtikuun loppuun mennessä ja toukokuussa kirkolliskokous päättää minkä mallin mukaan asiassa edetään. Sivun alkuun

Piispa Hartolassa tänä keväänä (maanantai 9.1.2012)

Hartolan seurakunnassa on tänä keväänä piispa Seppo Häkkisen toimittama piispantarkastus. Piispantarkastus on muuttunut siitä mitä se on aikaisemmin ollut. Pääpaino ei ole enää tarkastamisessa. Enemmänkin kyseessä on tapa tukea seurakunnan toimintaa ja auttaa sellaisissa kysymyksissä jotka juuri Hartolassa ovat tärkeitä. Samalla piispantarkastus on koko kevään kestävä prosessi, joka huipentuu maaliskuussa kun piispa tulee seurakuntaan.

Siihen liittyen parhaillaan on menossa keskustelukierros tarkastuksen teemoista. Työyhteisökysymysten ohella vapaaehtoistoiminta on sellainen aihe, joka meitä kiinnostaa. Seurakunnassamme on paljon vapaaehtoisia, jotka tekevät hyvin monenlaisia tehtäviä. Vapaaehtoisten tukeminen ja kouluttaminen, mutta myös uusien löytäminen tulevat entistä tärkeämmiksi, kun seurakunnan talous on kiristynyt. Tällaisiin asioihin kaipaamme pohdiskelutukea.

Olennainen osa piispantarkastusta on seurakuntalaisten tapaaminen. Torstai-iltana 8.3.2012 on seurakuntatalossa seurakuntailta, jonka tarkka aika ja aihe selviää myöhemmin. Seuraavana sunnuntaina 11.3.2012 klo 10 on kirkossa piispanmessu, jossa piispa saarnaa. Sen jälkeen on vielä kirkkokahvit seurakuntatalossa. Pois on jäänyt sunnuntaiaamun yleinen piispantarkastus, jossa tarkastajat kertovat huomioitaan seurakunnasta ja sen toiminnasta.

Toiveeni on, että mahdollisimman moni seurakuntalainen osallistuisi piispantarkastuksen tilaisuuksiin. Sivun alkuun

Lomautukset alkoivat (maanantai 9.1.2012)

Hartolan seurakunta lomauttaa tänä vuonna koko henkilöstönsä kolmeksi viikoksi. Syy on seurakunnan vaikea taloudellinen tilanne. Jo muutaman vuoden ajan seurakunnan henkilöstömenot ovat olleet liian suuret suhteessa tuloihin. Toinen lastenohjaajan toimi lakkautettiin viime vuonna ja ensi vuonna eläköitymisen myötä vähennetään henkilöstöä lisää.

Tämän vuoden keino on lomautus. Ensimmäisenä oman lomautusurakkansa aloitti talouspäällikkömme Hannu Tukiainen, joka on tämän viikon lomautettuna. Sen jälkeen lomautukset jatkuvat toukokuulle niin, että melkein koko ajan on yksi, välillä kolmekin lomautettuna. Pieni osa on kesällä ja viimeiset ensi syksynä.

Lomautusten tarkoitus vähentää henkilöstömenoja, mikä tarkoittaa että seurakunnassa on tänä vuonna kaikkiaan työntekijä lomautusten takia poissa noin kahdeksan kuukautta. Siksi lomautus näkyy myös seurakunnan toiminnassa. Kun lisäksi nuorisotyönohjaajan virka on auki, niin kaikkea sitä mitä on suunniteltu ei voida toteuttaa.

Ja kun henkilöstö vähenee jatkossa, niin väheneminen näkyy toiminnassa. Toivomme että pystymme osittain korvaamaan asioita vapaaehtoistyöllä, mutta se ei ole läheskään kokonaan mahdollista. Sivun alkuun

Kaste kantaa. Kaste antaa. (sunnuntain 8.1.2012 saarna)

Kaste antaa. Kaste kantaa.

Ihmiselämän tärkeitä hetkiä täytyy muistaa. On kastejuhla, syntymäpäiväjuhla, rippijuhla, valmistujaisjuhla, hääjuhla... Jokaisen elämässä on paljon tärkeitä päiviä ja hetkiä. Kukapa isä tai äiti ei muistaisi sitä kun on saanut käsivarsilleen ensimmäisen kerran oman lapsen. Niitä tuntoja, jotka liittyivät isäksi ja äidiksi tulemiseen.

Tänään kirkoissa muistetaan kastetta. Kastepäivä on yksi kohokohta pienen lapsen vanhempien elämässä. Kotona on muistoja kastejuhlasta: kastekuva, valokuvakehys, kummilusikka... Se kertoo kastejuhlan arvostamisesta. Kristillinen uskomme näkyy näiden esineiden kautta jokaiselle kotiimme tulevalle. Vielä enemmän kasteeseen liittyvät esineet kertovat meidän tärkeydestä Jeesukselle.

Minun kastepuheessani toistuvat yleensä muutamat samat asiat kerta toisensa jälkeen, koska juuri niissä asioissa näkyy se mikä on olennaista ja tärkeää kasteessa. Ensimmäinen tärkeä asia on aloitteentekeminen kasteessa. Kenestä kaste on lähtöisin. Koskaan se ei ole kastettava itse, ei silloinkaan kun kastettava ei ole enää pikkuvauva. Sellaisiakin kasteita on ollut viime vuoden aikana. Aloite on aina Jumalalla. Hän rakastaa meitä niin paljon, että tahtoo ottaa meidät omaksi lapsekseen. Mutta suuri on vanhempienkin rakkaus heidän tahtoessaan antaa oman lapsensa Jumalan lapseksi. Erään kastettavan lapsen vanhemmat sanoivat, että he tahtovat tällä tavalla antaa kaiken mahdollisen hyvän lapselleen, kun koskaan ei tiedä mitä maailma tuo tullessaan. Kasteessa on siis kyse siitä, että Jumala antaa ja Jumala kantaa.

Kasteessa lapsi saa nimen. Se on ja ei ole totta. Usein nimi on salaisuus kasteeseen saakka. Vanhemmilla on oikeus pitää nimi omana tietonaan tai alkaa kutsua lasta heti antamallaan nimellä. Kaste ei ole vain nimenantojuhla. Mutta nimi liittyy olennaisena osana kasteeseen. Kasteessa Jumala kutsuu jokaisen nimeltä omakseen. Me emme ole Jumalalle numeroita, emme edes hetuja, vaan ihan omia itsejämme, sillä nimellä joka meille on annettu ja jolla meitä muutkin kutsuvat. Tämä nimeltä kutsuminen kertoo, että Jumalalle jokainen kastettu on juuri hän, yksilö. Elämässä meitä ihmisiä ryhmitellään erilaisiin ryhmiin, olemme osa niitä tahtoen tai tahtomattamme, ja sitten meidän oletetaan olevan sellaisia kuin muutkin samassa ryhmässä. Jumalalle jokainen on tärkeä juuri sellaisena kuin hän.

Kaste antaa. Kaste kantaa. Siksi me tahdomme tänään muistaa ja rukoilla viime vuonna kasteen kautta seurakuntamme ja Kristuksen kirkon jäseneksi otettujen puolesta. Kodissamme olevat kasteeseen liittyvät asiat kertovat uskon tärkeydestä meille. Tällaisista pienistä uskon merkeistä kasvaa suuri puro. Eri ihmisten uskot liittyvät yhteen. Syntyy kirkon yhteinen usko. Kaste liittää meidät osaksi suurta joukkoa. Se muistuttaa, että emme yksin usko, epäile, pohdi, kyseenalaista, luota, vaan miljoonat muut kristityt miettivät aivan samanlaisia asioita, jonkun usko on vahvempi, toisen usko vähän heikompi. Kasteessa luotu liitto Jumalan ja ihmisen välillä on varma silloinkin, kun meidän uskomme horjuu. Kristittyjen yhteyden merkkinä on yhdessä lausuttu uskontunnustus.

Pieni lapsi, viime vuonna kastettu vauva, selviää näistä uskonkysymyksistä vielä helposti. Hänelle riittää, kun isä ja äiti huolehtivat hänestä, kun hän saa osakseen turvaa ja huolenpitoa. Siinä arkisessa tehtävässä, välillä raskaassakin, vanhemmat ovat Jeesuksen työtovereita. He antavat hoivaa ja luovat perusturvallisuutta, mitkä ovat ihmisen perussuhde myös Jumalaan. Parhaimmillaan kasteessa saatu usko Jumalaan ja siinä vahvistuminen ovat kuin turvallista luottamusta siihen, että niin kuin isä ja äiti pitävät minusta huolen, pitää Jumalakin. Miksi siis pelätä.

Pienen lapsen maailma on yksinkertainen ja helppo. Hänellä ei ole vielä suorituspaineita ja vaatimuksia. Kasvaminen alkaa ,tuoda niitä mukanaan. Kristinuskon keskeisin sanoma ihmiselle liittyy lupaan olla heikko, haavoittuva ja keskeneräinen. Kun tunnustamme Jumalan luomissa ihmisissä olevan hyvyyden ja pahuuden, annamme oikeuden myös heikkouteen. Juuri silloin kaste antaa. Kaste kantaa. Keskeneräisyyteen liittyy lupaus saada luottaa kasteen armoon. Jumala armahtaa silloinkin kun ihminen tai ihmiset eivät ole siihen valmiita. Tiettyyn rajaan saakka ihminen voi pyrkiä olemaan parempi ihminen, mutta aina tulee raja vastaan. Jokainen tarvitsee oikeutta saada tehdä virheitä. Kastetun oikeus on pyytää ja saada anteeksi. Se on kristillisen uskomme ydinsanoma. Siihen oikeuteen meidät kastetaan, kun saamme lahjaksi uskon Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen.

Siksi on suuri ilo että viime vuonna kasteen kautta on otettu Kristuksen kirkon ja Hartolan seurakunnan yhteyteen Juuso Petteri, Julia Iina Aurora, Milla Alina, Mico Juha Mikael, Aino Emilia, Aatu Vilho Sakari, Eino Aatos Kalervo, Lauri Aaro Mikael, Frida Helmi Lyydia, Iitu Elli Alisa, Olga Elin Linnea, Veera Mari Ilona, Sini Maria Jasmine, Alex Jose Mikael, Milla Annikki, Nooa Johannes Mikael, Nahomi, Juha Henrik Rainer ja Reetta Sylvi Maria. Me suljemme heidät ja heidän perheensä rakkauteemme ja esirukouksiimme.

He ovat saaneet osakseen kasteen lahjat, uskon, anteeksiantamuksen ja ylösnousemuksen. Heille ja meille kaste antaa. Heitä ja meitä kaste kantaa. Sivun alkuun

 

 

Blogit 2011

Blogit 2010

Blogit 2009

Blogit 2008

Blogit 2007

Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: http://www.daous.com/cgi-bin/count.cgi?dd=A&df=jeremias.sankari@evl.fiVierailijaa 26.9.2009 alkaen.

 

Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: http://sakasti.evl.fi/C22576C4003E3E7A/8BE9E979C77277CAC22579EA00297E19/$FILE/evl.fi_200x80.jpg 

 

 

Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Kuvaus: Hartolan kuningaskunta 

Raamattu